Nanna 18.4.2004-11.10.2016

Maaliskuu 2010, Jyväskylä. Pieni vihreä puutalo kantakaupungin laidalla. Istun keittiön sohvalla ja itken. Olen vastavalmistunut, työtön, saanut viimeisten viikkojen aikana useamman paniikkikohtauksen. Ensimmäistä kertaa sitten elokuun -94 en ole enää koululainen enkä opiskelija. Olen aina ollut kovan luokan suorittaja, en ihan kympin mutta ysin tyttö, harrastanut kahtakymmentä eri asiaa ja hoitanut useampaa vastuutehtävää. Ensimmäistä kertaa ikinä mulla ei ole mitään. Mä en ole mitään. Tai no, vastavalmistunut ja työtön, seuraavana syrjäytymislistalla. Tilanteessa jossa en ollut koskaan kuvitellut olevani.

nanna&bluemoment

Satunnainen sunnuntai-ilta, Kymppiuutisten loppukevennys. Pariisilainen onnellisuustutkija on vierailulla Helsingissä, luistelee rautatientorilla ja kertoo miten helppoa on olla onnellinen: palauttaa mieleensä mistä tuli onnelliseksi lapsena. Sama asia tekisi onnelliseksi vieläkin. Itkuni pahenee. Ei ole koiraa jota rapsuttaa, eikä kukaan lähde pelaamaan mun kanssa jääkiekkoakaan. Perheemme ensimmäinen koira jäi asumaan vanhemmilleni minun muuttaessani kuusitoistavuotiaana taidelukioon reilun sadan kilometrin päähän, pari vuotta sen jälkeen kilometrejä välille tuli kolme kertaa enemmän. Paksuturkkinen pihavahti ei olisi ollut onnellinen kerrostalossa eikä kaupungissa, joten koiran itsensä vuoksi se jäi kun minä lähdin, ja kun viettää 10-18 tuntia vuorokaudesta koulussa, töissä ja harrastuksissa, ei ole voinut ottaa pentuakaan. Sitten se välähti, tajusin sen aikamääreitä nopeammin: Eihän mulla just nyt mitään syytä miksi ei. Ei tuloja mutta ei menojakaan, ei syytä herätä eikä syytä astua ovesta ulos, ei ketään eikä mitään joka velvoittaisi mihinkään, ei mitään muutakaan. Nyt mä voin ottaa koiran.

Tiedän nopeasti millaisen tahdon: Aikuisen kodinvaihtajan, jonka vanha perhe haluaa pitää yhteyttä ja tietää koiran kuulumiset. Haluan voida pelastaa koiran lisäksi myös koirastaan luopuvan siltä suurimmalta surulta. Maanantaiaamuna laitan viestiä yhdelle uutta kotia koiralleen etsivälle, kerroin tilanteestani. Odotan illan, ei vastausta. Tiistaiaamuna kömmin koneelle tarkistamaan sähköpostini unenpöpperöisin silmin. Ei vastausta. Auki Keski-Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen sivut. Uusi ilmoitus. Jackrussellinterrieri, narttu, ikää 5v. Etsii uutta kärsivällistä kotia, kun vanhassa ei yhteiselo toisten koirien kanssa suju. Perhe haluaa pitää yhteyttä ja tarjoavat hoitopaikan tarvittaessa. Omakotitalo järverannassa nelisenkymmentä kilometriä Jyväskylästä. Ei kuvaa, mutta mun sydämessä nytkähtää silti. Tämä on mulle.

Soitan samalta istumalta elämäni tärkeimmän puhelun. Minua jännittää, ilmoitus on jätetty noin tuntia aiemmin. Moi, täällä on Anniina. Mä näin teidän ilmoituksen koirasta joka etsisi kotia. Asun kodissa, jonka oven takana on ulkoilma ja pari rappusta pihamaalle, mutta siitä ovesta ei ole kiva lähteä, kun ei ole lenkkikaveria, eikä kotiinkaan ole kiva tulla, kun siellä ei kukaan odota. Mulla olis just nyt tosi paljon aikaa ja rakkautta koiralle. Millaisen kodin te sille haluatte?

nanna-ja-possu

Puhelu kestää 45min. Nainen puhuu, minä kuuntelen, minä kuuntelen, nainen puhuu. Kysymyksiä, vastauksia. Lopulta ne sanat, jotka tulevat muuttamaan lopulta kaiken elämässäni, vaikken sitä vielä osaa ymmärtääkään: Nyt on tiistai, mitä jos toisimme koiran sinne sinulle torstaina. Autottomana olen kiitollinen. Vielä kiitollisempi ja hämilläni olen siitä, ettei koirasta tahdota edes rahaa, vaikka sitä tarjoan. Rakastava koti on tärkeä, ei raha. Lopetamme puhelun naisen tajutessa seisottaneensa autoa bussipysäkillä tyhjäkäynnillä puhelun ajan, bussi haluaa siihen nyt. Minä jään odottamaan. Enää kaksi yötä ja saan Nannan kotiin.

Saan epäselvän valokuvan puhelimeen, sellaisen, joita vuonna 2010 lähetetään vielä multimediaviestinä. On aika ennen Instagrameja ja selfiekameroita. Kuvassa on pieni vaalea koira sohvalla. Tuijotan kuvaa tajuamatta siitä oikein mitään, ja mietin, miltä pitäisi tuntua. Minusta tulee koiranomistaja. Minusta tulee ihan kohta pitkän tauon jälkeen ihan todellakin oikea koiranomistaja. Tosin sovimme koeajasta, katsotaan miten lähtee sujumaan. Koiralla on kiertolaistaustaa, se on viisivuotias ja kasvattaja mukaanlukien olisin sille viides koti. Puree varpaita ja muuta sellaista. Päätän pärjätä.

Torstai, alkuiltapäivä. Seison Letkutien kääntöpaikalla kun pikkubussi kaartaa parkkipaikalle. Autosta tulee ulos pieni koira flexissään, lähtee samantien juoksemaan tutkien ympäristöään. Menen kyykkyyn, sanon sen ensimmäistä kertaa: Nanna. Nanna! Yritän maanitella toisenkin kerran. Koira ei reagoi ääneeni, on pelokkaan oloinen. Se tuntuu oudolta, kun on tottunut tuttuihin hoitokoiriin, jotka kuuntelevat puheitani tarkasti.

Menemme sisälle asuntooni. Ihanat ihmiset tuovat mukanaan leluja, peiton, ruokaa, ruokakupin jossa on nimilappu. Nanna. Yritän uudestaan saada kontaktin koiraan, tuloksetta. Se on selvästi epämukavuusalueellaan vieraassa ympäristössä. Lopulta koiran tullessa lähemmäs yritän silittää, mutta yritys päättyy hampaisiin kämmenselässäni. Keskisormen kynsi tummenee ja kaksi pintahaavaa valuttaa verta. Että tämmöinen tapaus.

nanna-ja-pallo

Omistajat lähtevät. Viralliset omistajat. Minä olen epävirallinen ja pelkään yhtäkkiä valtavasti. En koiraa hampaineen, vaan urakkaa johon olen ryhtynyt. Pelkoagressiivinen kiertolainen, joka ei ota kontaktia vieraaseen ihmiseen edes nimensä kuullessaan. Nanna hätääntyy tajutessaan jääneensä vieraan ihmisen kanssa vieraaseen paikkaan. Se ravaa ympäriinsä haukahdellen. Menee huoneeseeni ja kusee matolleni. Menen hämmentyneenä noukkimaan maton lattialta pois pesua varten. Sillä välin merkkauksen saa kämppikseni matto. Vedän huoneiden ovet kiinni hämmentyneenä ja jään koiran kanssa keittiöön. Istun pöydän ääreen, avaan läppärin ja yritän pysyä rauhallisena, odottaa koiran rauhoittuvan. Noin puolen tunnin jälkeen se lopettaa vikinän eteisessä ja tulee oma-alotteisesti haistelemaan jalkaani. Kierros ympäri keittiötä, takaisin tuolini viereen, nousu takajaloilleen tuolia vasten. Haistelee varovasti minua, katsoo silmiin ensimmäistä kertaa. Mua itkettää.

Illalla istutaan jo samalla sohvalla katsomassa telkkaria. Mainoskatkon alkaessa Nanna nousee ja kipittää eteisen ovelle. Valjaat päälle (miten nämä on tarkoitus pukea?!) ja ulos, lenkille. Eka sata metriä mennään jokseenkin samaan suuntaan. Alikulusta läpi, ajatuksena kiertää pieni lenkki, mutta tulee stoppi. Koira ei liiku. Sitten se liikkuu, eri suuntaan kuin minä. Yrittää pyristellä valjaistaan irti. Yritän käskyttää, ohjata liikkumaan sinne minne haluan, mutta terrierin tahto yhdistettynä ilmeisesti vieraalta tuntuvaan hihnakävelyyn ei ole helpoin yhdistelmä. Minä olen murtumaton, samoin yrittää olla koira. Lopulta teemme kai jonkinlaisen kompromissin, koitan vältellä itkua ja paniikkikohtausta ja hätää ja pakokauhua ja saan kuin saankin kotiin asti sekä itseni että koiran. Istun voipuneena sohvalle jatkamaan telkkarin katsomista. Nanna tulee istumaan viereen, rupeaa pötköttämään. Puolisen tuntia myöhemmin se kääntyy vähän, katsoo mun kättä kuin miettien, lopulta nuolaisee nopeasti kuin todeten, että nyt hyväksyn sinut jo vähän. Mua itkettää taas, tällä kertaa onnesta.

Sen peti on sängyn vieressä, mutta se haluaa sänkyyn. Ainoan kerran pelkään vähän, se kuitenkin puraisi minua vasta kymmenen tuntia aiemmin. En anna pelolle sijaa, annan koiralle luvan nousta sänkyyn. Se pomppaa sinne kuin aropupu ja sukeltaa enempiä lupia kyselemättä suoraan peiton alle kiinni mun jalkoihin. Mietin että miten uskallan nukkua, potkaisenko unissani ja pureeko se taas. Kaiken tunnekuohun keskellä uni tulee kuitenkin nopeasti pienen lämpöpatterin tuhistessa jaloissa. Aamulla heräämme samaan aikaan. Nanna mönkii peiton alta esiin, katsoo silmiin luottavaisesti ja ryhtyy määrätietoisesti nuolemaan käsiäni hyvän huomenen toivotuksiksi.

a%cc%88la%cc%88-silita%cc%88

Siitä se sitten lähtee. Opettelemme lukemaan toisiamme, tuntemaan toistemme tavat, ymmärtämään tarkoitusperät ja kommunikoimaan keskenämme. Tutustumme lenkkireitteihin ja harjoittelemme hihnakävelyä ja peruskäskyjä. Vastaantulevat miehet pelottavat, varsinkin raskaampaa musiikkia kuuntelevien tyylisuuntaa edustavat. Pari vuotta myöhemmin tajuan asiayhteyden, kun epäilykseni ovat jo heränneet, ja etsin ensimmäisen omistajan profiilin Facebookin syövereistä löydettyäni hänen nimensä papereista. Liehulettinen heviluuseri, tykkää kaikista alkoholimerkeistä ja siitä, että ilman viinaa ei sitten ole hauskaa, tai jos on niin se on teeskentelyä. Että tämä sankari on piessyt pientä russelinpentua niin, että kymmenvuotiaaksi asti se puree ennen kuin ajattelee, jos vieras ihminen lähestyy varomattomasti. Tekee mieli lähettää hälle postilaatikko täyteen paskaa ja kirjoittaa pari valittua sanaa. Harkitsen myös ilmiantavani hänet Pasilan tuotantotiimille, elävä esimerkki surkiosta jonka sietäisi saada Routalemmen filosofista pohdintaa kaltereiden läpi kunnes pää pehmenee. En sitä kuitenkaan toteuta, keskityn kuntouttamaan Nannasta vähemmän pelokasta ja vähemmän agressiivista. Tarjoamaan sille nyt kaiken sen, mikä sen olisi pitänyt saada jo pennusta alkaen.

Lokakuussa 2010, puoli vuotta sen jälkeen kun Nanna tuli minulle, käymme kirjoittamassa Nannan edellisessä kodissa virallisen allekirjoituksen siitä, että koira on nyt minun. Ensimmäisen kuukauden jälkeen tiesin jo, etten tulisi siitä koskaan enää luopumaan. Olemme tekemässä papereita isossa ja ihanassa omakotitalossa järven rannalla, aikamme olohuoneessa juteltuamme menen käymään vessassa. Nanna tulee hätääntyneenä oven taakse tarkistamaan, etten vain karkaa pois. Entiset omistajat toteavat, että näkee kenen koira se nyt on. Minä olen sille kaikki kaikessa, ja siitä on tulossa minulle päivä päivältä yhtä paljon.

no%cc%88po%cc%88-ja-nanna

Ei meillä aina helppoa ole. Vaikeat valeraskaudet vaivaavat juoksujen jälkeen, eroahdistus oirehtii, naapurit valittavat, eläinlääkärikäynnit vievät rahaa ja suhtautuminen vieraisiin on edelleen pelokasta ja hampaat viuhuvat helposti kun koira kokee olonsa uhatuksi. Toisaalta matkustaminen on helppoa, kun toinen rakastaa kaikkia kulkuvälineitä yli kaiken. Autossa ja bussissa pitää aina vahtia eteenpäin, junassa tarkkailla maisemien lisäksi lemmikkivaunun tunnelmia ja pyörälenkeillä Nanna kulkee repun kyydissä, ettei vahingossakaan juoksisi fillarin alle. Saamme hiljalleen uusia ihmisiä elämäämme, Nanna on kova tyttö hurmaamaan uudet tuttavuudet, kunhan ensin saa omaan tahtiinsa tutustua heihin. Koirapuistossa palloa viedään kaikille muille paitsi minulle ja teatterilla rauhalliset työpäivät muuttuvat menevämmiksi, kun pieni russeli vipeltää pallo suussa pitkin poikin tiloja etsien potentiaalisia leikkikavereita. Vanhempanikin rakastuvat Nannaan, ja yhdeltä hoitokerraltaan palattuaan havaitsen isäni on opettaneen sen metsästämään pihamaan harakoita, minkä jälkeen tietyissä osissa kaupunkia liikkuminen saa ihan uusia sfäärejä, kun pululaumat täytyy haukkua teurastajan ottein alimpaan helvettiin. Aina kun silmä välttää, Nanna keksii itselleen tekemistä. Tylsää päivää ei russelin kanssa ole eikä tule.

kissanpentulive

Tulee muutto, toinen, kolmas, neljäs, viideskin. Pelkään joka kerta vaativani liikaa iäkkäämmäksi käyvältä koiralta, jonka eroahdistus aaltoilee kausittain pahempana. Joka kerta kuitenkin totean Nannan olevan onnellinen oikeastaan missä vaan, kunhan minä olen lähellä. Meistä on jo kasvanut symbioosi, Nanna on mun syy elää pimeimpienkin hetkien läpi ja herätä ankeimpanakin aamuna. Minä olen Nannalle koko sen elämä. Muitakin rakkaita ihmisiä tulee ja jää, muutamia meneekin, mutta minä olen ja pysyn ja yritän tuoda turvaa, auttaa luottamaan kaikin voimin. Haluan opettaa ettei maailma ole niin paha, eivätkä kaikki ihmiset lyö. Että useimmat jopa rapsuttavat, jos niille antaa luvan. Ilman lupaa ei Nannaa rapsuteta. Jos joku luvatta yrittää, puree joko koira tai sitten välissä olen minä nyrkit pystyssä pelkäämättä mitään.

On niin vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan ihminen tahtoo olla koiralle paha. Mikä saa ihmisen pahoinpitelemään pientä pentua? Olen tullut siihen tulokseen, että russelinpennun naskalihampaat elämässään epäonnistuneen ihmisraunion humalaista nahkaa vasten on todennäköisimmin laukaissut huitomista, johon koira on vastannut hampaillaan kovempaa, ja kierre on ollut valmis. Sen verran paljon Nanna kaupungilla vastaan hoippuvia juhlijoita pelkää ihan viimeisiin vuosiinsa asti, etten usko pahasti erehtyväni olettamuksissani.

pa%cc%88ikka%cc%88riaika

Vastapainona on vastakkaisella tavalla sydäntäraastavaa katsoa, miten vahvasti pieni koira luottaa ja rakastaa, sillä tavalla kuin koira nyt rakkautta kokee. Luottamuksen ja kiintymyksen ja huolenpidon kautta. Kaiken kokemansa jälkeen, jonka se vain itse täysin tietää, sillä on valtava tarve olla sille rakkaiden ihmisten lähellä ja hakea kontaktia loputtomiin. Tuoda leluja, pyytää rapsutuksia, kiehnätä kyljessä, katsoa telkkaria vuoroin sylissä pötkötellen ja vuoroin nenä kiinni ruudussa, keskustella ruoka-ajoista ja ulospääsytoiveista ja muista pienen koiran mieltä painavista asioista hyvinkin selkeällä ja omaleimaisella tavallaan. Kotona se pystyy nukkumaan rennosti omassakin pedissään, mutta vieraassa paikassa täytyy aina päästä viereen peiton alle, tai muuten tulee hätä. Turvallisuuden tunteen kaipuu on vahva ja näkyy kaikessa.

Viimeinen vuosi asutaan Tampereella. Viides muutto ja siitäkin selvitään kaikesta kaaoksesta huolimatta jonkinlaisessa shokkitilassa molemmat, uusi arki vakiintuu, Nannan kahdestoista ikävuosi alkaa. Olin jo vuosia aiemmin vannottanut Nannalle, että sen täytyy ainakin se rajapyykki saavuttaa. Sitten se olisi ollut puolet elämästään minun kanssani. Jos puolet elämästä on ollut hyvää, ollaan jo voiton puolella. Vaakakuppi kallistuu parempaan.

nanna-ja-cato

Jos kymmenvuotiaana Nanna alkoi leikkiä toisten koirien kanssa, kaksitoistavuotiaana löytyy lopultakin luottamus vieraisiin ihmisiin. Hampaita ei enää tarvitse juuri esitellä eikä tuntemattomiin tutustumista jännittää. Meillä on mahtava kevät ja kesä, pitkien työpäivien vastapainoksi otamme iloa irti harvoista vapaista ja reissaamme milloin Jyväskylään, milloin Helsinkiin, milloin vaellamme ympäri kesäistä Tamperetta nauttien auringonpaahteesta, puistopiknikeistä ja torivadelmista. Nanna saa töideni ja muiden menojen takia olla myös paljon ihanien hoitajien luona, vuoroin missäkin ja kenenkin kanssa. Se jää pelotta tuttuihin paikkoihin ja viihtyy muidenkin kuin minun kanssani. Ikä ei vielä leikkiessä ja touhutessa näy, mutta kotona hiljaisina hetkinä sen jo alkaa huomata. Sterilointi hoitui seitsenvuotiaana ja nisäkasvaimia poistettiin ennen kymmenettä ikävuotta, mutta nisäkasvaimet tulevat takaisin ja kasvavat hiljalleen. Lupaan että seuraava eläinlääkärireissu, jos se tehdään koiran tuntemattomien kipujen takia, jää viimeiseksi ilman turhaa tuskan pitkitystä. Haaverit ja muut selkeät jutut hoidetaan toki, mutta leikkausrumbaan tai vastaavaan ei enää lähdetä. Syksyn tullen pahenee eroahdistus äkillisesti ja alkaa tulla myös muita oireita, jotka myöhemmin diagnosoin alkaneeksi dementiaksi. Aiemmin en edes ymmärtänyt koirankin voivan kärsiä sellaisesta.

lo%cc%88tko%cc%88po%cc%88tko%cc%88
Yksi iltalenkki viimeiseltä kesältä jää mieleeni erityisesti. Erkkilänkadun sillalla on meneillään remontti, kävelijöiden nousu sillalle tapahtuu jyrkkiä puisia portaita pitkin.Portaat ovat avoimet, niistä näkee läpi. Russelin näkökenttä on yhtä matalalla kuin porrasaskelmakin. Lähden nousemaan rappusia, puolessavälissä tajuan koiran jääneen metrin korkeuteen. Yritän houkutella sitä ylöspäin, naureskelen sille, maanittelen, turhaan. Ei hievahdakaan, kunnes alkaa pyrkimään alaspäin. Lopulta ahtaisiin portaisiin tulee ylhäältä päin toinen ihminen, jolloin palaan naureskellen alas Nannan luokse kysymään, että noinko paljon pelottaa. Nostan koiran syliini ja tajuan sen tärisevän. Kannan sen rauhoittavasti jutellen sylissäni portaat ylös, se painaa päänsä olkaani vasten aivan liikkumattomana, pelkää pieni niin paljon. Ei halua pois sylistä vielä ylhäällä sillallakaan, joten kannan sitä hellästi pitkin siltaa. Yhtäkkiä tajuan Nannan tuoksuvan aivan samalle kuin pentukoirat, sellaiset maitokakkaikäiset rääpäleet, jotka vasta tutustuvat maailmaan. En tiedä onko kyseessä jokin hormoniperäinen asia vai mikä sen tuoksun koiraan teki, mutta pysähdyin sillalle, painan pääni Nannaa vasten ja olen paikallani. Kuuden vuoden elämäntyö tiivistyy yhteen hetkeen: Kun toinen pelkää niin paljon, että taantuu pennun tasolle, mutta samalla luottaa niin vahvasti, että antaa mun tehdä mitä vaan, vaikka kantaa kohti pelkoa. Sillä hetkellä valkenee myös se, ettei mikään ole ikuista. Saan taas kerran kyyneleet silmiini.

Syyskuussa olen töissä luvattoman paljon. Olen myös vuoden ensimmäisellä sairauslomalla, ehdin muutaman päivän pötkötellä kotona koira tiiviisti kainalossa. Vaihtuu lokakuuksi, kaupunki värjäytyy ruskaan, jota ihastelemme kävellen Käpylän pikkukatuja edestakaisin. Kerään koira sylissä lasinsiruja kadulta keskellä omakotitaloaluetta miettien erittyykö sillä hetkellä minusta jotain pelkoon liittyvää tuoksua koiran nenään. Olen töissä toisen lauantain putkeen, uhoan että sunnuntaina teen mitä vaan, paitsi makaan sohvalla koira kainalossa tekemättä mitään. Heräilen yöllä koiran rampatessa ympäriinsä, kerjätessä ruokaa ja vettä, halutessa ulos aikaisin aamulla, mitä ei tapahdu koskaan muulloin. Makaan sunnuntain koomassa koira kainalossa sohvalla katsoen jalkapalloa. Otan muutaman valokuvan, ihmettelen koiran vaisua ilmettä. Epäilen mahanpuruja. Maanantaina oon töissä tunnin pidempään kuin yleensä, yhdeksään. Tuun kotiin, avaan oven, ihmettelen kun ei kuulu maailman rakkainta ilohaukkua ja jälleennäkemishepulin aiheuttamaa steppaussirkusta. Sen sijaan kohtaan eritemeren keskellä seisovan apaattisen, tärisevän ja hädissään olevan eläimen, jonka katse huutaa hätää. Yritän ottaa Nannan syliin, se menee sängyn alle viimeiseen takanurkkaan oksentamaan. Aina ennen kivuissaan se on hakeutunut mun lähelle, mutta ei enää. Mikään ei pysy sisällä, ei edes vesi. Katselen tilannetta hetkisen, nään anovan katseen ja ymmärrän. Enää ei ole tehtävissä mitään, millä minä pystyisin Nannan elämänlaatua parantamaan. On enää yhden palveluksen aika.

sininen-salama

Viimeinen kävely korttelin ympäri, viimeinen automatka. Nanna kävelee vielä omin jaloin ja jopa haukahtaa pari kertaa, ensin rähisevälle pikkupiskille ja sitten terveiset viereisessä hoitohuoneessa sähisevälle kissalle. Esirauhoite, yleensä se vei kymmenen minuuttia ilman tehoa, ainetta laitettiin aina tuplat lisää ja sitten vasta alkoi tahtojen taistelu siinä, saako koiran pysymään unessa tutkimusten ajan, kun russelin raivolla se tahtoi kammeta itseään pystyyn vaikka silmät kiinni. Nyt ensimmäinen annos vei vajaat parikymmentä sekuntia. Elämäni lyhimmät sekunnit. Taustalla soi ensin Adelen Make you feel my love ja sitten Kymppilinjan Minä.

Palaan kotiin yksin. Kuuden ja puolen vuoden jälkeen ajanlasku alkaa laskea uutta aikaa.

20161010_230659

Ne viestit mitä teiltä Nannan kuoleman jälkeen saan, ovat vieläkin mahdottomia lukea kuivin silmin. Sain yhteensä reilusti yli sata viestiä, osanottoa, kertomusta kohtaamisistanne Nannan kanssa, muistoanne jonka halusitte jakaa kanssani, valokuvia Nannasta (ja minusta ja Nannasta).

Kirjoitin silloin, että ”Koirasta jota kukaan ei tahtonut ensimmäiseen kuuteen vuoteen, tuli viimeisenä kuutena ja puolena vuotena sellainen sylivauva ja kaikkien hyväntahtoisten ystävä, että mitään arvokkaampaa en ole elämässäni koskaan saavuttanut. Nyt oon hetken yksin, suren ja menen ja tulen vailla vastuita, mutta toivon jonain päivänä voivani ottaa samanlaisen haasteen vastaan. Jokainen koira ansaitsee toisen mahdollisuuden, jos ihminen sen ensimmäisen pilaa. Ja jos minä voin jonkun palan maailmasta toimillani muuttaa, niin nämä tarinat ovat niitä, jotka osuudekseni koen.”

talvinanna

Ja siinä missä minä tässä tarinassa muutin osakseni katsomani pienen palan maailmaa, yhden pienen koiran ja koiranelämän, muutti se pieni koira ja yhteiselo hänen kanssaan myös minut ja koko minun elämäni. Kun liki seitsemän vuotta sitten tarjosin Nannalle kodin, olin yhtä pelokas, epäluuloinen ja elämän kolhima kuin koirakin. En pitänyt itsestäni, en luottanut muihin, olin koko ajan valmiudessa puremaan kohti ojentuvia käsiä, olipa kourassa kukkakimppu tai kirves. Lähtökohtainen oletukseni oli, että minusta ei pidetä. Siinä missä otin tavoitteeksi opettaa Nannalle luottamusta itseen ja ympäröiviin ihmisiin, opin sitä huomaamatta itsekin. Oltiinpa koirapuistossa tuntemattomien keskellä osana laumaa tai kotona päästämässä uusi tuttavuus ovestamme sisälle, niin pelkkää hyvää se teki meille molemmille. Ei kaikkien kanssa tarvinnut olla kaveri ja terve pelko on ihan hyvästä itsesuojelun kannalta, mutta siinä missä aiemmin vedin rajat umpimähkään milloin kilometrien päähän, milloin ihoni sisään, oon oppinut lukemaan ihmisiä, puhumaan niiden kanssa samaa kieltä ja toisaalta hyväksynyt sen, että tietyt tyypit voin katumatta sulkea kommunikointialueeni ulkopuolelle. Nanna oli samanlainen. Osanottoviestejä lukiessani olin ensin häkeltynyt, että niin moni ihminen piti Nannasta. Sitten mä ymmärsin, että ei ne viestit vain Nannalle olleet. Kaikki te ihanat tyypit, joista tykkään yhtä raivokkaasti kuin russeli vinkuleluista, tykkäätte myös minusta. Osa teistä on ollut elämässäni jo rapiat vuosikymmenen, mutta moneen olen saanut kunnian tutustua vasta sen jälkeen, kun Nanna elämääni tuli. Ja saanen sanoa – en usko, että ilman Nannaa tuntisimmekaan. Jos minä olisin jäänyt seitsemän vuotta sitten sohvannurkkaan itkemään, jos en olisi saanut syytä elää, tuskin olisin nyt tässä. Nyt mulla on montakin syytä. Olen niistä jokaisesta vuorokauden jokaisena sekuntina valtavan kiitollinen.

Haluan myös pyytää anteeksi, etten ole juurikaan jaksanut pitää yhteyksiä ystäviin viime kuukausina. Suru on ottanut aikaa, valvottanut öitä ja sumentanut päiviä. Töistä ja velvollisuuksista suoriutuu rutiinilla, mutta muuhun ei oikein ole ollut energiaa. Kunhan päivät tässä vähän pitenevät, tulee mun vuorokausiin taas tunnetusti lisää tunteja. Ja surukin helpottaa vain suremalla, joten en suostu tuntemaan siitä syyllisyyttä vielä.

veneretki

Elämä on edelleen vähän uuden arjen opettelua, oman paikan hakemista ja tulevaisuudensuunnista haaveilua. Sysimustaa huumoria, lainakoirien ja kämppiskissojen rapsutusta, pentujen ja rescueiden ihan tässä muuten vaan -selailua. Öitä jolloin herää uneen, jossa täytyy päättää ennen heräämistä, onko edessäni näkyvä Nanna kuollut vai elossa. Aamuja jolloin sängystä noustessa väistää unenpöpperössään koiraa, jota ei ole. Iltoja kun kotiinpaluu tuntuu edelleen väärältä, kun kukaan tule ovelle vastaan. Mahdollisuutta mennä kun tykkää.

Kaiken keskellä koitan muistaa sen, mikä on ollut mulle kaikista tärkeintä seitsemän vuoden takaisesta maaliskuusta alkaen: Että Nannalla on nyt kaikki hyvin. Ei ole enää kipuja, ei pelkoja, ei eroahdistusta, ei mitään pahaa. Niille muutamille, jotka kyselivät multa Nannaa ottaessani, ettenkö haluaisi mieluummin ongelmatonta koiraa, voin kertoa olevani vieläkin sataprosenttisesti samaa mieltä kuin silloinkin – Jos ongelmattoman koiran haluaa, on ainoa paikka hankkia se lelukaupan pehmo-osasto. En ole helppo tai ongelmaton minäkään, enkä ystäviänikään sillä perusteella koskaan ole valinnut, että kenestä olisi vähiten haastetta arjen pyörteissä. Päinvastoin tylsistyn tylsästä, tykkään haasteista ja koen, että jokainen meistä ansaitsee toisen mahdollisuuden, jos ensimmäisen menettää. Nanna ei taatusti ollut helpoin koira enkä minäkään todellakaan virheettömästi sen kanssa toiminut, mutta joka ikisestä yhdessävietetystä päivästä olen kiitollinen, onnellinen ja ylpeäkin. Meillä oli hyvä elämä yhdessä.

Kiitos Nanna.
Minä sinua vaan.

lo%cc%88tko%cc%88mato

 

Mainokset

Kohtalokasta pitsavoimaa

Ooppera on mulle teatterimaailman pitsa. Tulin siihen tulokseen käytyäni katsomassa Tampereen Oopperan Verdi-versioinnin Kohtalon voima.

Se vaatii kolme asiaa – pohjan, tomaattikastikkeen ja loput täytteet päällensä (eli musiikin, näyttelemisen, visuaaliset elementit). On lähestulkoon ihan sama, mitä ainesosat tarkalleen ottaen ovat, kunhan se kaikki löytyy. En usko, että sitä kovinkaan helpolla saisi totaalisesti pilattua, jos reseptissä perinteisissä valmistusmetodeissa pysytään edes suurinpiirtein. Kokonaisuus on aina maistuva.

Joskus sitä tekee mieli enemmän, toisinaan vähemmän, mutta ei koskaan päivittäin. Silti aina kun on teatterimaailman pitsaperjantai, eli lippu oopperaan räpylässä, on olo vähän spesiaali. Se on herkkua. Vähän syntistä, kovin tuhtia, koko annoksen vetäistyään on kropassa onnellinen ähky.

*****

Tampereen Oopperan Kohtalon voimassa oli se kaikki taas kerran kasassa. HS, Aamulehti ja Tamperelainen ehtivät jo kilvan kehua, olivat katsomassa eri esityskertaa kuin minä. Itse olin ennakoimassa jo keskiviikkona, useampi päivä ennen ensi-iltaa. En ollut ehkä aivan yhtä liekeissä annoksestani kuin yllämainitut jutut kirjoittaneet ammattikriitikot, mutta pidin silti kovasti varsinkin joukkokohtauksista, joiden visuaalisuus pukuineen, lavastuksineen ja koreografioineen oli häikäisevän upeaa ja tarkkaa työtä kaikilta osa-alueiltaan. Joiltain osin pitkäpiimäisten dialogien kohdalla onnistuin useamman kerran haukottelemaan, mutta vastapainona taas aina homegirl-Suvin ollessa lavalla nyyhkimään tunteellisemmin kuin keskimääräinen EVK:lainen pienen eläimen nähdessään. On se vaan upea ja taitava. Huh.

Itse olisin toki tunnettuna hätähousuna tiivistänyt ja karsinut 3,5h eeposta tiukempaan settiin, mahduttanut vähintään tuntia lyhempään läjään, mutta onneksi en sellaisia asioita pääse tekemään – siinä tapauksessa olisi oopperaan kuuluva pitsa-efekti jäänyt toteutumatta. Niin hyvää, niin paljon. Vähän liikaa, niin on sopivasti. Yksittäisinä ainesosina olisi homma pelkkää pullaa, kastiketta tai muuta muhennosta, mutta kokonaisuutena, kaikkien osa-alueiden ollessa kohdallaan, on lopputulos aina omalla tavallaan täydellinen. Teatterimaailman pitsa. Tykkään.

Mikäli rehellisesti sanottuna överihintaiset liput eivät ole este nautinnolle, mene ihmeessä katsomaan tämä pläjäys, jos vielä ehdit. Jäljelläolevat esitykset ovat Tampere-talossa alkavalla viikolla ke 24.2. klo 18.30 sekä la 27.2. klo 15. Minä todella suosittelen! Lippuja ja lisätietoa täältä.

Vaan sil on väliä – Kuinka mahduttaa elämänsä alle 20m2 yksiöön, osa 2

4.Mitä mä tarvitsen?
Jos tähän mennessä on jo karsittu ulkoisista puitteista pois kaikki ylimääräinen, niin nyt alkaa se turhasta irtaimesta luopuminen. Tämä on siis oikeastaan se ainoa konkreettinen neuvo, kaikki aiempi on ollut asioiden henkistä työstöä. Lyhyesti ohjeistus menee näin:

-Säilytä vain sellainen, mistä olisit yhä valmis maksamaan

-Hyödynnä tavaroiden ja tilojen kaikki potentiaali, multifunktionalismi on in

-Valitse ja vaali vain kauniita käyttötavaroita, niin niiden esilläpitäminen ei tuota visuaalista tuskaa

-Luo oma linjasi ja pysy siinä kaiken suhteen, esimerkiksi tietty värimaailma, aikakausi tai tyylisuunta, niin kokonaisuus pysyy hallittuna. Tämä pätee niin vaatekaappiin, astiavalikoimaan, sisustukseen kuin oikeastaan mihin tahansa muuhunkin.

koira sängyllä

Väitän, että suurimmalla osalla suomalaisista on suurin osa tavarasta enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin välttämättömyyksiä. Jos myönnät väitteen todeksi, olet jo ottanut ensimmäisen askeleen ongelmasta irti päästämiseksi. Ei pääsemiseksi, vaan päästämiseksi. Tavarasi eivät omista tai kahlehdi sinua isoon asuntoon. Sinä omistat tavarasi, roikut niissä omasta tahdostasi. Tunnetekijöiden vuoksi, käytäntöä helpottaaksesi, pahan päivän varalle, onhan näitä syitä. Kerrataan vielä: Se olet sinä joka roikkuu tavarassa, ei tavara sinussa.

Kuten sanottu, olen esteetikko ja hamsteri, mikä yhdistelmänä aikaansaa sen, että varastoni kaiken suhteen olivat vielä jokunen vuosi sitten erittäin massiiviset. Olin karsinut tavaramäärää rankalla kädellä jo edellisien muuttojen yhteydessä, mutta tämä viimeisin vähensi radikaalisti kaikkea. Netti ja erinäiset kodinjärjestelyoppaat ovat täynnä vaikka minkälaisia vinkkejä siihen, miten vähennät tavaramäärääsi ja siivoat kaappisi, mutta mulle on aina riittänyt yksi ainoa itse lanseeraamani kysymys: Ostaisinko tämän vielä, jos törmäisin tähän nyt kaupassa? Jos en osaa päättää, kysyn kysymyksen eri valossa: Lähtisinkö kauppaan etsimään ja ostamaan juuri tätä tuotetta? Jos vastaus on kielteinen, on hyvin vähän syitä, miksi kyseinen tavara tulisi säilyttää. Random muistoesineet -boksi on toki ihan sallittua omistaa, ja sellaisen saa mahtumaan kämppään kuin kämppään, mutta senkin koon ja sisällön suhteen on hyvä pitää joku roti itsellään.

astiakaappi

Nyt tilanne on jo aika hyvä: En omista enää kovinkaan paljoa mitään, mikä ei olisi aktiivikäytössä. Paperitavaraa on vielä karsittavana ja vaatekaappi täytyy käydä taas läpi kevään tullen, mutta muuten mennään siedettävissä määrissä. Kaikki kauniit ja rakkaudella valitut käyttöastiani mahtuvat säilöön pieneen kuivauskaappiin, kattilat ja paistinpannut uunin peltilokeroon, liinavaatteita on minimimäärä (esim. pussilakanoita on kaksi: toinen käytössä, toinen varalla), vaatekaapissa ei enää pyöri viisiä(toista) rikkinäisiä farkkuja ja kylppärin purnukkavalikoimassa on vain sellaisia tuotteita, joita oikeasti käytän useammin kuin kerran vuodessa. Huonekalujen suhteen harrastan multifunktionalismia: Sänky muuttuu sohvaksi, kun koristetyynykasan asettelee selkänojaksi, keittonurkkauksen baarikorkea työtaso toimii ompelu- ja kirjoituskäytössä seisomatyöpisteenä, ja työtason ääreen kirpparipalstalta löytynyt baarituoli palvelee tarvittaessa myös keittiöjakkarana.

Kodissani ei silti ole askeettista, päinvastoin. Useimmat käyttöesineet todellakin ovat niin kauniita, että saavat näkyä. Keittiötavaroiden suhteen olen ollut todella valikoiva, sillä kun keittiönurkkaus eli ole oma erillinen tilansa vaan osa huonetta, ei siellä tarvitse olla mitään, mikä ei miellyttäisi ulkonäöllisesti. Rakastan mun turkoosia blenderiä ja saman sarjan leivänpaahdinta (joka on kyllä turhake, kun allergoissani en juurikaan leipää tule syöneeksi) niin, että niille ei ole edes tarvetta etsiä tilaa kaapista, kun näyttävät pöydällä niin kivoilta. Keskimääräiset tiskiainepullot ovat rumia, joten vaihdoin tiskiaineen kaunisetikettiseen lasipulloon. Tiskiharja ei ole mikään designin riemuvoitto, vaan perinteinen markettiharja, mutta sentään se on musta, joten se sopii hyvin pullon kaveriksi, samoin kuin koukuissa hellan vieressä roikkuvat mustavalkoiset patalaput. Hauskaa on ollut myös huomata, että niin paljon kuin minä tiskaamista inhoankin, on koko ajan silmissä olevan keittiön puhtaanapitäminen oikeastaan nykyisin aika iisiä. Pieni määrä kauniita astioita on melkein ilo tiskata. Melkein. Ainakin kun tiskiainekin on kauniissa pullossa.

yksiön keittiö

Kolmesta asiasta olen varsinaisesti tinkinyt. Minulla ei ole mikroa, vaan lämmitän ruoat uunissa tai hellalla. Toisinaan se vituttaa hetken, mutta enemmän vituttaisi ruma iso mikromöhkäle viemässä muutenkin vähää pöytätilaa. Kaappeihinkaan ei mahdu, joten päätin pärjätä ilman. Toinen asia on kirjahyllyttömyys. Päätin olla hankkimatta sellaista, vaikka se tarkoittaakin sitä, että lähes kaikki kirjani ovat surullisesti pahvilaatikoissa alakerran häkkivarastossa. Tiedostin kuitenkin sen, etten varsinaisesti käyttäisi niitä kirjoja päivittäin, joten olisi ollut liian iso uhraus tuoda näin pieneen tilaan isoa hyllyä, johon ne mahtuisivat. Kolmas homma on se kinkkisin. Möhkälemäinen stereosoitin kajareineen on ensimmäinen hankintani omilleni muutettuani, maksoin siitä 225e. Rahat olin raatanut kasaan kesätöissä maatilalla. Muistan sen elämäni eeppisimmän rusketuksen (takana ehkä pari palamista heinäpellolla) ja voitontunteen, kun valikoin huolella pikkukaupungin tarjonnasta parhaimmanlaatuisen soitinsetin ja kannoin sen kuusitoistavuotiaan vapaudenriemulla ikiomaan vuokrakotiini. Kasettipesät eivät ole olleet hyötykäytössä ensimmäisen vuoden jälkeen oikeastaan lainkaan, mutta muilta osin se on laulanut käytännössä päivittäin kaikkien näiden vuosien ajan. Minä suorastaan toivoisin, että Philipsini pettäisi lopultakin ja masiina hajoaisi, jolloin se saisi kokea ns. luonnollisen poistuman pois luotani. Mutta niin kauan kun se toistaa äänen edelleen yhtä perhanan hyvälaatuisena kuin silloin ostohetkelläkin, ei musta ole siitä luopumaan edes esteettisyyden nimissä.

 

Lisäksi on muutama hyvä niksi tilojen hyödyntämiseen, joita noudattamalla pienessäkin tilassa asumisesta tulee mielekästä, vaikka tavaraa olisikin. Tässä päästään taas multifuntionalismin ytimeen: Näe kaiken tilan potentiaali.

-ovien hyödyntäminen (oven yli ripustettava naulakko, kaapin- tai komeronoven sisäpuolelle laitettavat tarrakoukut)
-ovien yläpuolen hyödyntäminen hyllyille tai kaapeille (lisää säilytystilaa pieneen eteiseen)
-erilaiset säilytystangot ja avohyllyt sekä kylppärissä että keittiössä (esim. Ikeasta löytyy apuja ja inspiraatiota näihin)
-sängynaluslaatikot esim. vuodevaatteille, tai sängyn rakenteissa olevat laatikot-pienessä keittiössä astioiden säilytys kuivauskaapissa ja uunivuokien, kattiloiden ja paistinpannujen säilyttäminen uunin alalokerossa
-koristelaatikot hyllyillä esim. koruille, kynille tai muille pienesineille
-vaatekaappien, lipastojen ja muidenkin komeroiden sisätilojen järjestäminen pienempien laatikoiden avuilla
-taittotuolit ja -pöydät
-korivaunut, baarikärryt jne kevyet ja helposti liikuteltavat lisäsäilytysjärjestelmät
-kenkäkaapit/kenkälaatikkopino hattuhyllyllä/mittojen mukaan tehty kenkäteline/kenkien laittaminen ”esille” koriste-esineiden tavoin
-samoin korut, laukut ja muut asusteet voi tuoda osaksi sisustusta
-vaaterekit sisustuselementtinä (ja vaatehuoneessa kaksi rekkiä päällekäin yhden keskikorkeudella olevan sijaan)

 

vaatteet

Itse olen aina edustanut sitä koulukuntaa, että kodissa saa näkyä asujan persoona, harrastukset ja mielenkiinnonkohteet. Toiset tykkäävät siloittaa kaiken henkilökohtaisen pois näkyvistä, mutta itse koen, että koti saa kertoa asujastaan. Ikea-kodit kuuluvat Ikean näyttelyosastolle, minä ainakin haluan, että minun kotini näyttää minulta. Silloin tunnen olevani kotona.

Lisää hyviä vinkkejä ja inspiraatiokuvia pieneen asumiseen löytää Pinterestistä. Koostin sinne itsekin yhden taulun asiasta, klikkaa tästä, mutta siinä on vain murto-osa kaikesta ihanasta inspiraatiomateriaalista ja loistavista ideoista tilojen hyödyntämiseen. Blogimaailmasta taas yksi ehdottomista suosikeistani on Helsingin Helmeksi, jossa on tosielämän muutoskohteita siitä, kuinka pienistä ahtaista luukuista on remontoitu upeita luksusasuntoja. Parviratkaisuista kiinnostuneille ehdoton vierailukohde!

Tuleeko mieleen muita vinkkejä, jotka listoistani vielä puuttuu?

Vaan sil on väliä – Kuinka mahduttaa elämänsä alle 20m2 yksiöön, osa 1

”Miten ihmeessä sä voit asua niin pienessä kämpässä? Missä sun kaikki tavarat on? Kai sä etsit jo isompaa?”

Jos minulta jotakin on viimeisten kuukausien aikana kyselty, niin näitä kolmea kysymystä. Alle parinkymmenen neliön yksiö lähemmäs kolmekymppisen työssäkäyvän ihmisen asuntona on hämmentänyt ja kyselytyttänyt niin lähipiiriä, kavereita, randomtuttuja kuin jopa vuokranantajaakin. Hauskaa tästä tekee se, että vielä vuosi sitten olisin kysynyt ihan samaa, jos joku ystävistäni olisi vastaavanlaiseen muuttanut.

tampereen taivas

Kotihistoriani on suuri. En ole koskaan aiemmin asunut läheskään näin vähissä neliöissä. Asutin ikiomaa huonetta koko lapsuuteni, 16-vuotiaana kotikotoa lähdettyäni muutin omilleni isoon kimppakämppään, sieltä seuraavaan kommuuniin ja lopulta 24-vuotiaana täysin yksikseni 43-neliöiseen kaksioon. Sen jälkeen asuin taas hetken kolmiossa, ensin kimppakämppäillen ja sit kuukauden verran yksin, sitten avoliitossa ja avoliiton loppuajan huoneita olikin jo neljä ja neliöitä reippaasti päälle sadan. Olen tunnettu hamsteri, sisustusintoilija ja remppafanaatikko, koiranomistaja, kotonakin töitään tekevä freelancer, ja harrastan vaatteita, kenkiä ja asusteita – olen aina tarvinnut ja kaivannut tilaa ympärilleni. Miten siis on mahdollista, että nykyisen kotini neliömäärä on noin 19m2, ja mahdun tänne sekä mentaalitasolla että käytännön puolelta oikein hyvin?

Olen kehittänyt tähän helpon manuaalin. Otsikot lainasin vanhasta kunnon suomirap-klassikosta, Elastinen ja Iso H ties nää hommat jo silloin, kun minä asuin vielä usein erittäin ahtaalta tuntunutta 25m2 huonettani Pohjois-Karjalan perämetsässä vanhempieni talon harjakaton alla. En yritäkään väittää, että kaikkien kuuluisi asua aina näin pienesti, ei munkaan aiemmin kuulunut. Mutta kun se kaikkia tuntuu askarruttavan, että kuinka tähän pystyy, niin tämä selventäköön niille joita ihmetyttää ja ehkä auttakoon niitä, jotka samaan jamaan ovat pääsemässä/joutumassa.

tampella

Vaan sil on väliä – kysymysmuotoiset neljä ohjenuoraa (eli johdattelevaa kysymystä) asumiseen pienesti, jos tilanne sitä vaatii


1.Millä on oikeesti väliä?

Usein tulee oletettua, että sitä tarvitsisi jotain, mitä länsimaisessa yhteiskunnassa oletuksena on tarvita. Että pitäisi olla erillinen keittiö, jossa mahtuisi kaikki juhla-astiat ja kodinkoneet kaappeihin, olohuone jossa katsoa televisiota, makuuhuone rauhoitettuna nukkumiselle, parveke happihyppelyille ja kukkaistutuksille, paikka pyykkikoneelle jne. Ai miksi? No kun pitää.

Ajattele uusiksi. Teetkö paljon ruokaa? Katsotko paljon televisiota? Mihin tarvitset erillistä makuuhuonetta? Tuleeko ne kesäkukat kuitenkaan hoidettua? Onnistuisiko pyykkääminen taloyhtiön pyykkituvassa?

Itse totesin syöväni useimmiten aika simppeliä ja vähävalmisteista ruokaa kotioloissa. Sit kun kaipaan jotain muuta, lähden huomattavasti mieluummin syömään ulos. Telkkarin avaan ehkä kerran viikkoon, eli olohuone sellaisenaan jäisi vähälle käytölle. Erillistä makuuhuonettakaan en yksin asuessa kaipaa, varsinkaan kun kotona työskentely on viime aikoina vähentynyt. Parveke olisi toki kiva paikka raittiissa ilmassa hengailuun, mutta käytännössä lähden useammin oikeasti ulos, sillä koiraa ei partsilla pissitetä. Pyykkikoneelle halusin paikan, mutta kun en ostanut konetta heti muutettuani, niin nyt olen jo havainnut taloyhtiön pyykkituvan olevan oikeastaan ihan toimiva konsepti, ainakin näissä tapauksissa, kun naapureina ei ole tuvan vahtimiseen erikoistunutta mummoarmeijaa.

pajakatu

2.Mikä lopulta on tärkeintä?
Asunnon sijainti, vuokran suuruus, neliömäärä, puhdas hengitysilma, joku tietty tila – Mikä aiheuttaisi eniten v*tutusta huonosti ollessaan? Onko budjettisi todella tiukka, helpottaako tietty sijainti päivittäistä elämääsi huomattavasti, onko työhuone välttämätön töiden takia, vai menevätkö terveysasiat kaiken ohi? Jos ja kun kaikkea ei voi saada, on taas tingittävä jostain. Älä kuitenkaan tingi siitä, mikä heikentäsi elämänlaatua päivittäin.

Itselleni Tampereelle muuttaessa tärkeintä oli asunnon sijainti. Tahdoin ehdottomasti keskustaan, mutta en ihan ytimeen. Nyt mulla on lähellä kaikki, mikä on tärkeintä: Alle vartin kävelymatka töihin, rautatieasemalle, kaikkiin peruspalveluihin ja viikottaishuveihin, mutta silti kun lähden ovesta ulos koiran kanssa, on ympärillä rauhallisia pikkukatuja, kauniita vanhoja taloja, puistoja ja luontoa. Voisin ehkä asua jossain perä-herwoodissa viisikymppiä halvemmalla puolta tilavammassa asunnossa, mutta maksaisin erotuksen bussikortista ja menettäisin päivittäistä aikaani ja heikkoja hermojani julkisilla matkustamiseen, en varmasti jaksaisi lähteä randomiltana keskustaan asti ravintolaruoan pariin, en tekisi treffejä Vapriikin ilmaisperjantaihin vartin varoitusajalla, enkä lähtis extempore-reissuille juosten kotoa junalle kahdeksaan minuuttiin. Kauempana asuminen söis liikaa pois niitä osia elämästäni, joista nautin eniten.

vanha patteri

3.Mikä oikeesti merkitsee?
Mikä just sulle tekee asunnosta kodin? Vaatiiko se tietynväriset seinät, oikean lattiamateriaalin, vastarempatun kylppärin, suuren keittiön, kauniit maisemat ikkunasta ulos, vai onko omien tavaroiden tilaan mahduttaminen tärkeintä? Jälleen kerran: jos kaikkea ei voi saada, pitää valita tärkein. Niiden muiden asioiden kanssa voi opetella elämään.

Jos varsinaiseen remppaamiseen ei voi syystä tai toisesta ryhtyä, mieti uutta näkökulmaa. Voisiko rumat lattiat peittää matoilla, kaapinoviin heittää dc-fix -muovit, seinälle ripustaa uuden tapetin sijaan taidetta/kankaan/kirjahyllyn, tai rajata yksiöön makuualkovin vaikka kaapilla tai verhoilla?

Itse tiesin, että sijainnin lisäksi mulla on yksi suuri haave: Löytää asunto, jossa on tunnelmaa silloinkin, kun se on tyhjillään ilman tavaraa. Henkilökohtaisesti kammoan  tiettyä 70-90 -lukujen rakennustyylisuuntaa, laatikkomaisia huoneita, pieniä ikkunoita, rumia sähköpattereita ja matalalla roikkuvaa sisäkattoa ja rumia, ankeita rappukäytäviä. Niihinkin voi remontoida ja sisustaa kauniita koteja, mutta itsessään niistä taloista puuttuu se kodin ja nostalgian tuntu, jota kaipaan. Niinpä mä en hetkeäkään epäröinyt, kun tarjolle tuli asunto 30-luvulla rakennetusta vanhasta kivitalosta unelmasijainnillani, vaan tiesin samalla hetkellä, että siinä se on. En nähnyt edes yhtä ainutta kuvaa, mä vaan tiesin. Ja oikeassa olin. Tämän talon vanha, painava ja nariseva ulko-ovi on aina ihana aukaista, rappukäytävät ovat avarat ja kauniit ja koti tuntuu kodilta jo pelkän huonekorkeutensa, leveän kivisen ikkunalaudan ja sen alla syvennyksessä olevan vesipatterin ansiosta. Tuijotan toki ikkunastani suoraan naapuritaloon (sentään kaunis vanha tiilitalo sekin), keittiön kaapistot hönkivät kevyesti valkosipulinhajuista maalaisromantiikkaa (jota avoimesti inhoan yli kaiken) ja kylppärissä on seinissä jotain hiton meritähtiä, mutta ne asiat on helppo ohittaa/piilottaa tarvittaessa verhojen, dc-fixin ja kaikenlaisten muiden katseenvangitsijoiden taakse.

IMG-20151227-WA0014

…tästä uhkaa nyt tulla niin kilometrinovelli, että katkaistaan tähän kohtaan. Muistatteko miten biisi jatkuu? Neloskohta tulee erikseen omassa postauksessaan. Se on oikeastaan se ainoa varsinaisia ohjeita sisältävä kohta, nämä ovat olleet vaan henkistä esityötä siihen, että tietää mitä tahtoo.

Värikuvamuistista

Tiedättekö synestesian käsitteen? Olen monesti pohtinut, onko mun tapa havainnoida asiat värimaailmoina myös jonkinlaista valikoivaa, erityyppistä synestesiaa (muotoja on ilmeisesti monia), vai ihan vaan luovan ihmisen tapaa nähdä maailmaa visuaalisuuden (ja tässä tapauksessa nimenomaan värien) kautta. Siinä missä synestesia tyypillisimmillään on aistikokemusten sekoittumista niin, että ihminen yhdistää esimerkiksi kirjaimet tai numerot tietyn värisiksi, minä nään ja kuulen kaiken ympärilläni jotenkin korostetun vahvasti värikokonaisuuksina, jotka taas vaikuttavat muhun myös tunnetiloina.

img_20150206_001359.jpg

Oon ollut värifiksatioitunut ihan pienestä asti. Siinä vaiheessa kun just ja just aloin ymmärtää ihmisen tarvitsevan pukea vaatteita päällensä, oon jo aloittanut olemaan hankala ehdoton näiden asioiden kanssa. Ihan pienenä se oli tarkkaa niin, että kaiken täytyi olla samaa sävyä. Siis ihan kaiken, ja nimenomaan sävyä, ei väriä. Kirkkaanpunainen, pinkki ja vaaleanpunainen olivat jo silloin täysin eri asioita keskenään, ja jos sukat olivat violetit, niin täytyi koko muunkin asun olla sävysävyyn. Ah kultainen kasari/ysärimuoti collegeasuineen ja rusetteineen. Kouluiän lähestyessä opin jo yhdistelemään, mutta silloinkin oli tarkkaa, että eri värit olivat toisiinsa sointuvia. Poltettu oranssi meni oliivinvihreän kanssa, mutta sinistä ei siihen kokonaisuuten voinut enää yhdistää. Elämässä visuaalisesti jännittävimpiä hetkiä ala-asteiässä olivat eri postimyyntifirmojen kuvastot (Anttila, Ellos, H&M), jotka avasivat vaihtuvien trendivirtausten maailman myös itärajan tuntuman peräkorvessa, jossa liveshoppailu ei juuri ollut mahdollista. Ne kuvastot olivat pienen koululaisen silmissä muotilehtiä – niistä ammennettiin sitä, mitä yläasteella Trendistä ja nykyisin Instagramista, blogeista, Pinterestistä sun muista somekanavista. Edelleenkin, vaikka värimaailmojen luomisesta on tullut mulle työ ja suoranainen intohimo, olen todella tarkka siitä, mitä sävyjä yhteen asukokonaisuuteen tulee. Jos jotkut osat eivät sovi toisiinsa tarkoittamallani tavalla, en kykene lähtemään ovesta ulos.

Välillä tuntuu, että on ihan mahdotonta yrittää selittää kenellekään, miten vahvasti värit vaikuttavat elämääni muutenkin kuin pukeutumiskysymyksenä. Sää esimerkiksi on mulle aina jonkin värinen. Kyllähän te tiedätte, kuinka nämä loskapaskakelit pilvisellä taivaalla ja tihkusateella ovat harmaita? Se on ehkä se tavanomaisin termi ja yleisesti ymmärrettävin esimerkki siitä, mitä tarkoitan. Mutta kuinka moni on huomannut, että joskus pilvinen sää voi olla myös oranssi? Se on harvinaista, mutta tapahtuu joskus. Ekan kerran muistan havainneeni asian alle kuusivuotiaana. Oli pääsiäinen ja asuimme vielä syntymäkotitalossani, jonka ikkunoista katselin ulos ja tuntui, kuin olisin katsonut toiseen ulottuvuuteen tai vähintäänkin värjäävien aurinkolasien läpi. Muistan sen fiiliksen, olo oli kevyesti epätodellinen kun koitin hahmottaa, mitä nään. Maailma ikkunan ulkopuolella oli kuin valmistautumassa uuteen vaiheeseen ja ilma väreili oranssina. Luulen sen valon sävyn syntyvän, kun aurinko paistaa tietystä kulmasta sopivan ohuen, vaikkakin peittävän pilviverhon takaa. Olen joskus myöhemmin yrittänyt vangita sitä kameralla onnistumatta siinä.

img_20150309_115805.jpg

Ylipäätään mun väriaistimukset linkittyvät aina myös vallalla olevaan valoon, mikä lienee loogista, sillä värihän on teknisesti ottaen tiettyä valoaallonpituutta. Mun ehdottomin lempparivalo on loppukevään/alkukesän pastellinsävyinen kajo auringonlaskun tienoilla, mikä tekee keväästä myös mun lempparivuodenajan. Voisin elää pelkkää kevättä. Syksyt ja talvet menee puolikoomassa sitä odottaen. Taivas on vaaleansininen, pilvet vaaleanpunaisia, luonto heleän vihreä, valo hehkuu vaaleankeltaisena ja varjotkin ovat eri värisiä kuin muina vuodenaikoina. Keväisin on aina pakko saada pukeutua tiettyihin väreihin ja kuoseihin: vaaleaksi kulutettu demin, vaaleanpunainen, kylmät karkkisävyt, kukkakuviot ja jopa valkoinen saapuvat takaisin päivittäiskäyttöön. Koko mun pieni maailma täällä Suomessa on hetken kuin Miamia (vahva pinkki&merenturkoosi) ja Kaliforniaa (sininen taivas, vihreät palmut, kirkas sitruunankeltainen auringonpaiste). Hamstraan niitä värejä muutenkin ympärilleni käytännössä tammikuusta alkaen. Arvatkaa vaan, kuka osti taas yhden uuden vaaleanpunaisen kukkahuivin… Nomuttakunmäenvaanvoimitäänitselleni. Mä vaan tarvitsin sitä ankean harmaan loskapaskan keskelle muistuttamaan, että kohta on sen aika. Syksyisin taas rakastun aina uudelleen tummaan petrooliin, mustaan ja muihin syviin ja vahvoihin sävyihin, kun luonto ympärillä hehkuu punaista ja oranssia ja illat pimenevät lämpimään tummaan.

Myös mun muistikuvat paikoista, tapahtumista, kodeista, teatteriesityksistä, maisemista ja jopa ihmisistä jäävät mieleeni väreinä. En oikeastaan koskaan muista varsinaisia yksityiskohtia, esimerkiksi minkälainen joku tietty yksittäinen asu puvustuksessa oli, oliko joku rakennus jugendia vai ei, kenellä kaverillani on lävistys missäkin kohtaa naamatauluaan tai ovatko he käyneet kampaajalla sitten viimenäkemän. Sen sijaan assosioin hyvin vahvasti näkemäni näytelmän tietyn väriseksi vielä pitkänkin ajan kuluttua (puvustuksen, lavastuksen ja valojen värien mukaan – jos ne on toteutettu hyvin), osaan antaa reittiopastusta värivalokuvamuistin avulla (”käänny siitä vihreän talon kohdalta vasemmalle”), huomioin välittömästi jos huulipunan sävy on käyttäjälleen täydellinen ja se hauskin – jokainen ystävä on mulle tietyn värinen, yleensä oman pukeutumisessaan näkyneen lempivärinsä mukaan. Toisilla se voi olla myös värikombo. Joillekin ystäville oon myös löytänyt heidän uudet suosikkivärinsä, kun oon shoppaillessa stailaillut ohimennen, että testaapas tuota huivia, se sopis sun silmiisi hyvin. Ja sit kun nähdään  uudelleen, on hällä jo enemmänkin kyseistä väriä käytössä. Terkkuja vaan! ;)

img_20150629_000709.jpg
Ja voi kyllä, näen myös musiikin värimaailmoina. Voisin maalata abstraktin taulun lähes jokaisesta biisistä jonka kuulen. Ja kun joku biisi tuo mieleen tietyn värimaailman, se vaikuttaa sitä kautta myös tunnetilaani. Myös eri genret yhdistyvät vahvasti eri värimaailmoihin, vuodenaikoihin ja tunnetiloihin. Kevään tulon tunnistaa siitä, että radiosta on valikoituna Basso ja Spotifyssa keinuttaa Aurora ja Rauhatäti, syksyisin taas pakko kuunnella -listalla ovat mm. Garbage, Soundgarden ja Kent. Vanhoilta hyviltä ajoilta muistan ulkoa myös jokaisen levynkannen värimaailman. En osaisi kertoa mitä muita elementtejä niissä on, saati piirtää niistä kuvia, mutta väripaletit saisin luotua silmää räpäyttämättä kuin kokoomuspoliitikko itseään hyödyttävän valheen. Mun valokuvamuisti on oikeastaan värikuvamuisti. Joitakin asioita en saa pysymään päässäni millään, mutta värit, värit minä muistan. Aina.

Puvustuksien, stailausten, somistusten ja myymäläesillepanojen tekeminen on mulle kuin värityskuvien värittämistä. Vaikka tärkeää on toki myös niin vaatteiden istuvuus kuin tasapainoinen sommittelukin, niin ensisijaisesti keskityn väreihin. Kaiken muun voi muuttaa, esimerkiksi muodon ommella tai pikafiksata nuppineuloilla, mutta jos värit eivät toimi kokonaisuutena, on kaikki pilalla. Olen mm. kerran ensi-iltapäivänä (vai olisko ollut ennakko) vaihtanut sivuosassa olleen leskirouvan huivin vaaleasta mustaan, kun silmää hiersi niin pahasti se, että sureva hahmo ei ollut tarpeeksi tummissa. Toisinaan kokonaisen musikaalikohtauksen värimaailma ratkeaa vasta viime metrillä, kun olen kuullut biisit valmiiksi sovitettuina ja nähnyt kaiken lavalle ohjatun toiminnan tunnetilat tarpeeksi moneen kertaan. Olen toisinaan raivostuttavan perfektionisti muka ei-niin-tärkeiden asioiden suhteen.

img_20141225_150621.jpg

Kevät tuo tullessaan kukkahuivien, vaalean denimin ja räppifiilistelyiden lisäksi myös yhden ison haasteen: Teen Suunnittelen kesäksi puvustuksen Kulissin Latoteatterin Rocky Horror Showhun. Jo pelkästään megakreisi musikaali itsessään on haaste, mutta se ei päätäni pakota. Henkilökohtaisesti kovin paikka on se, että puvustuksen toteutuksesta huolehtii pääosin asiaan valikoitu tiimi mun suunnitelmieni mukaan, en siis minä itse. Ja arvatkaapa vaan, mistä mä olen eniten kriisissä? Joo – siitä, että värimaailma hajoaa liiaksi. Mua ei huoleta sellaiset asiat, kuten että osaako toteuttajat ommella mun laatuvaatimusten mukaan tai tuleeko kaikki ajoissa valmiiksi, mutta ai perkele kun mun pitää saada selvitettyä heille päästäni ulos tiukat värikartat siihen, mitä sävyjä kullekin hahmolle saa käyttää. Siis nimenomaan sävyjä, ei värejä. Täsmällisesti. Kylmää, lämmintä, kirkasta, sammutettua, tuhkaista, pastellia, juuri sitä oikeaa. Pidän mimmit teille ehkä viiden tunnin luennon aiheesta ennen kuin aloitetaan, varatkaa kahvia kuppiin, tulitikut silmiin ja kyllä äiti -kyltit, joilla voitte vakuuttaa mut siitä, että kuuntelette. Vaikka tiedänkin, että tunnette mut ja osaatte jo, mutta silti. <3

Kaiken tämän paatoksen päätteeksi teen myös hetken hautomani ratkaisun – blogin ja nettisivujen nimi muuttuu. Osoite pysyy kyllä samana, portfolion vuoksihan nämä sivut pohjimmiltaan ovat olemassa, tämä kuulumisten, ajatusten ja tekemisten aukikirjoittaminen on vaan lisämaustetta ammatilliseen soppaani. Uusi nimi yhdistää oikeastaan kaiken sen, mitä ammatillisesti teen, ja lisäksi sen, miten maailman nään. Tästä eteenpäin päivitän Värityskuvia.

img_20150704_192900.jpg

2015-kelat. Paskoi yms.

Vuoden viimeisinä päivinä sitä tulee aina hairahduttua siihen, että alkaa pohtia kulunutta kalenterivuotta yksittäisenä ajanjaksona. Kysyttyä itseltään kysymyksiä, kuten mikä vuodessa oli parasta ja mikä huonointa, mikä onnistui ja mikä taas ei ihan niin onnistunut, mikä jäi päällimmäisenä mieleen ja mitkä asiat/tapahtumat/päivämäärät/biisit/younameit tästä muistuttavat myöhemmin.

Tässä vaiheessa pitäis osoittaa henkistä kasvua, kypsyyttä, järkevöitymistä, asiallisuutta ja varsinkin somemaailmassa tärkeää julkisivunsa varjelemista, ja kertoa, kuinka ihana ja upea ja täydellinen ja kauniiden yksityiskohtien täyttämä vuoteni onkaan ollut, ja kuinka muistan sen ilotulituksista, kuohuviinilasillisista ja suklaaseen dipatuista mansikoista, sekä yhtä imelistä ja kuluneista elämänohjeista. Sen sijaan aion olla rehellinen. Päällimmäisenä tulee mieleen viesti, jonka todellisuudessa sain jo yhdeksän vuotta sitten, mutta josta on tullut rakkaan ystäväni Marin kanssa suoranainen käsite.

Internetin ihmemaassa, yhden silloin aktiivikäytössä olleen musiikkiaiheisen forumin syövereissä, minua lähestyi joku täysin tuntematon herrasmies yksityisviestillä. Hän tiedusteli minulta varsin viehättävään sävyyn, että ”saisko susta juzka seuraa, ettei tarviis kelaa paskoi,,,,,,,,,,”. Kyllä, luit valitettavasti oikein. Yhdyssanavirhe ja kolmen pisteen sijaan käytetyt tsiljardi pilkkua ovat raakaa totuutta. En koskaan vastannut hänelle. En pidä miehistä, jotka eivät osaa yhdyssanoja.

Miten tämä liittyy armon vuoteen 2015? Jatkan rehellisyyttäni: Tämä vuosi on ollut yhtä paskojen kelailuu, niinq. Vuoden ensimmäinen puolikas oli pelkkää sairastelua, en muista kovinkaan montaa tervettä päivää. Koirakin oireili milloin mistäkin. Aloitin koulun, johon petyin pahasti. Tajusin, etten ole käsityöläinen, vaan visuaalisten kokonaisuuksien suunnittelija ja toteuttaja. Sain elämäni ensimmäiset haukut kriitikolta. Meidän valtavan hienosta kesäproggiksestakaan ei innostuttu. Yksi isompi työkeikka meni viimehetkillä ohitseni käsittääkseni palkattomalle harjoittelijalle. Ja sitten lopulta, kun kaiken märehtimisen keskellä kysyin Marilta, että (voisko se olla mun juzka_seura ettei tarviis kelaa paskoi eikun että) MARI KERRO MULLE MITÄ MÄ TEEEEEN, sanoi Mari että ”Muuta Tampereelle!” (ja sit se sanoi sen parin päivän päästä uudestaan, ja sitten mä sanoin että ok!), niin jouduin vielä tämän elämänmuutoksen myötä luopumaan työpaikoista joita rakastin (terkkuja mun lempparein ja sekopäisin Ecco-tiimini ja superihanat Aprillin tehotytöt!), kaupungista jossa olen kasvanut aikuiseksi ja noh, kaikesta muustakin siellä elämääni kuuluneesta.

Oon ehkä paennut paskojen kelailua (no enkä ole, niitä täs on silti koko ajan kelailtu), mut kaiken tämän ansiosta oon saanut elämääni paljon sellaista juzka_seuraa (anteeksi evoluutio ja sen kanssatuotokset tämän termin viljelemisestä), joka on yhtäkkiä loksauttanut monta asiaa elämässäni eteenpäin. Askelten pituudesta en tiedä, mutta merkittäviä ne ovat olleet, se on selvää. Tällä hetkellä tärkeimmältä tuntuu se, että nyt koen olevani sellaisten opintojen parissa, jotka oikeasti vievät ammatillisesti eteenpäin. Tredun visuaalisen markkinoinnin myymälävisu-suuntautuneet supernaiset rautaisen ammattiopettajamme Mantan johdolla ovat saaneet mut näkemään maailmaa ja itseäni uusin silmin, vaikka lähipäiviä on takana vasta muutamia. Siellä käydyt keskustelut ovat herättäneet ajatuksia ja luoneet uskoa tulevaan. Enää ei tunnu siltä, että tavoitteena siintävä tutkintotodistus tulisi olemaan pääasialliselta käyttötarkoitukseltaan epämukavaa vessapaperia, vaan että se oikeasti määrittää mun tulevaisuutta. Tekee siitä sellaisen, jossa olen onnellinen, omimmillani ja Osaaja. Että vaikka maailmassa edelleenkin on valtaosa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, mitä merkitystä on sillä, laitetaanko myyntituotteet myymälään mille korkeudelle, mihin järjestykseen ja millä fontilla hintalappu on rustattu, ei se kuitenkaan vie pois sitä, että niillä asioilla me myydään. Paljon. Myös niille, jotka sitä eroa eivät ymmärrä. Voisin kirjoittaa myös esseen kiltin tytön syndrooman haitallisuudesta omaan elämään (myös) ammatillisessa mielessä, mutta jätän sen toiseen kertaan. Senkin kuitenkin ymmärsin vasta tuolla koulussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Toisenkin todella tärkeän asian ymmärsin. Piirre, jota itsessäni voin olla ylpeä, vaikka en sitä aina muistakaan tai sen olemassaoloon itsessäni aina uskokaan,  on rohkeus. Olen ihan valtavan rohkea, vaikka pelkäänkin jatkuvasti kaikkea. Tai ehkä juuri sen vuoksi. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka valitsevat aina helpoimman ja turvallisimman tien. Jäävät junnaamaan paikalleen vallitseviin olosuhteisiin olematta tyytyväisiä mihinkään (tosin eivät ehkä uskalla tuntea tyytymättömyyttäkään), tai tyytyvät ajattelemaan, että on parempi tyytyä kuin testata, onko toinen vaihtoehto parempi vai huonompi. Olisi ollut paljon helpompi jäädä Jyväskylään, varmoihin työpaikkoihin, halpoihin elinoloihin, tuttuihin maisemiin ja kuluneisiin kuvioihin, kuin maksaa itsensä osin lainarahalla kipeäksi päästäkseen testaamaan siipiään uusiin tuuliin. Mutta meikätyttö se silti lähti, ja päivääkään en ole katunut. Jäämällä en olisi saanut kotia vaaaaanhassa kivitalossa isomman kaupungin keskustassa, en asuisi nyt miljöössä, joka tuottaa visuaalista mielihyvää olemassaolollaan, en haahuilisi lenkeillä uusia katuja löytämisen riemulla, en olisi päässyt opiskelemaan visualistiksi, en päässyt haastamaan itseäni taas uuteen työpaikkaan, eikä mulla olisi näitä kaikkia mahdollisuuksia, joita nyt on. Kyllä, vieläkin välillä kelailen paskoi, ei tämä helppoa ole ollut. Mutta uhrauksien arvoista on ollut, siltikin.

Ja yhden asian oon kans oppinut. Elämässä parasta ovat juzka_seura_ihmiset, joiden kanssa voi keskustella tuntikausia löytäen ihan uusia näkökulmia kaikkeen. Turvat tukossa jurottavat ”jos sitä ei sano, ei sitä ole” -tyypit pysykööt omissa kuplissaan, jos kerran saavat niin elämästään irti kaiken mitä tahtovat. Olen vihdoinkin hyväksynyt sen, että mulle se ei riitä. Olen myös sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että mulla on elämässäni ihmisiä, paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi muuttaa ja jopa parantaa maailmaa sana, lause, ajatus ja puheenvuoro kerrallaan niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Tyyppejä, joiden kanssa ystävyys ja rakkaus on molemminpuoleista, tasa-arvoista ja kestää ne vaikeammatkin ajat. Joiden kanssa parhaat ajat on parasta, mitä elämässä on.

Kiitos Mari, kun sanoit, että muuta Tampereelle. Oon ihan valtavan onnellinen myös siitä, että nähdään nykyisin useammin kuin esim. kerran vuodessa. Tampere on parasta. Sä oot parasta. Kiitos Laura, kun lupasit että kaikki järjestyy. Kiitos toinen Laura, kun mahdollistit järjestyväksi. Kiitos Kirsi, että sanoit, että et perkele sinäkin sinne lähde, mutta annoit mun silti lähteä. Kiitos Riikat, Kaisat, Sussu, Jansku, Maaria, Anna, Tuomas, bonusanoppi, Joni, Johe, Kirsi, Aaro, Annu, Jussi, Laura, Tanja, Tiina ja kaikki muutkin asianosaiset. Kiitos Jutta, itken taas kun mietin miten kaukana oot nyt. Kiitos Iina, että otit tuhlaajavaimon avosylin vastaan ja tulit heti mun kans leikkimään kotia. Ei tullut yksinäistä oloa. Koti, sitä Tampere nyt on. Ja kiitos kaikki uudet palleroiset, jotka elämääni olette tänne muutettuani tulleet. Onhan mahtunut tapahtumaa pariin kuukauteen, huhhuh.

Koska tämä vuosi on siis todellakin pistänyt mut kelaamaan myös paskoi, niin kostoksi siitä aion vielä luetella loppuun parhaita paloja, joista tämä vuosi todellisuudessa kannattaa muistaa:
-Järkkäsin elämäni ensimmäiset babyshowerit. Emme todellakaan ymmärtäneet järjestää sellaisia muuten, mutta lempparityttöjengimme ainoa äiti-ihminen vihjaisi selkeästi, että tyypit hei, mites ois, hän tykkäis jos järkkäisitte. Ja sit se ihanuus miehineen vielä pyysi mua tulokkaan kummiksi. Vieläkin sydämessä heilahtaa, kun sitä hetkeä muistelen.
-Offspringin keikka elokuussa Mikkelissä. Fanityttö vuodesta Americana (1998) todisti eturivistä livenä, että sedät jaksaa heilua vieläkin. Bonarina löysin kimppakyytimatkoilta henkisen kaksoisolentoni/kadonneen kaksoissiskoni, tai sit evoluutio on vaan kirjoittanut rajallisen määrän elämäntarinoita ihmiskunnalle käytettäväksi, ja me jaetaan niistä yks. Terkkuja!
-Aurinkoinen aamu, kun saavuin Tampereelle bussilla, kävin Tuomiokirkonkadun Paahtimossa brunssilla parhaassa seurassa ja kävelin hiukset kammattuina ja jakku päällä jännityksestä täristen asuntonäyttöön. Näin kaiken mitä halusinkin, ja sain sen. Mun koti. Opin silloin, että Tampereella paistaa aina aurinko. Tampere all bright. Paitsi ehkä tänään, mutta sitä ei lasketa.
-Viisi puvustus- ja kaksi lavastusproggista, joista kaikista olen ylpeä. Joistakin tykkäsi jopa kriitikkokin, toim. huom.
-Kävin kolmessa työhaastattelussa. Sain kolme työpaikkaa. Kaksi niistä otin vastaan. Hain kahteen kouluun, pääsin molempiin. Saa vissiin olla ihan tyytyväinen itseensä tältäkin osin.
-Joulu. Kreisi kotijoulu Hertsikassa. Että jos ihmisen joulu voi olla HYVÄ, suorastaan hysteerisen hauska JA STRESSITÖN, niin kerrankin se sitä oli. Rasti ruutuun, tän jälkeen en vihaa joulua enää niin paljon.
-Musta tuli yllärinä täti toissapäivänä. Pikkusisko oli saanut koiravauvan. En oo vieläkään toipunut tästä. Tuituituiii!

Se kaikista suurin saavutus on kuitenkin se, että MÄ EN KUOLLUT. Kovasti maailma sitä yritti, mutta jos ei nyt kukaan aja ylitse/sorra taloa niskaan/tiputa lentokonetta mun päälle/myrkytä hengiltä/tunge luuta(a) kurkkuun poikittain/pysäytä mun sydäntä lopullisesti näiden viimeisen parin päivän aikana, niin selvisin tästä vuodesta hengissä. Kaiken ansiosta oon oppinut itsestäni ja maailmasta valtavasti, ja oon tällä hetkellä tyytyväinen elämääni. En nyt mitenkään ylitsetursuavan onnellinen, lillu siirappiliemissä tai ajele taivaalla hattarapilvillä kuten Pikku Myy muumitunnarissa, mutta peruspalikat (koti, työ, koulu, terveys, koira) on kohdillaan, elämässäni olennaisina osina olevat ihmiset minulle rakkaita ja peilistä katsova hahmo on tutumpi kuin vuosi sitten.

Kiitos tästä vuodesta, te mukana kulkeneet.
Ensi vuonna on tiedossa ihan uudet tarinat, ja toivottavasti myös aikaa keskittyä nauttimaan niistä pelkän hengissäpysymisräpiköinnin sijaan.

Isänpäiväasiaa!

Sosiaalinen media on ollut koko päivän täynnä isänpäivää, ja mua on kiukuttanut, kun oon viettänyt sitä noin neljänsadan viidenkymmenen kilometrin päässä kotikotoa. Mun isi on aina opettanut, että vaikka kuinka ärsyttäis, niin aloittaa ei saa, mutta sit jos joku aloittaa, niin jatkaminen on luvallista, joten turvaudun siihen elämänohjeeseen, ja kirjoitan aiheesta vähän.

Joo, kaikki te muutkin väitätte, että teidän isit on parhaita, mutta isken pöytään raakaa faktaa: Niin on munkin isi. Sen lisäksi se on myös maailman kovin jätkä. Tiiättekö esimerkiks, että me tamperelaiset jouduttais uimaan Tammerkosken yli matkalla Koskipuistosta Kirjastonpuistoon, jos mun isi ei ois rakentanut siihen väliin patosiltaa? (Tarina jota jaksan aina kertoa, koska vanhat vitsit parhaat vitsit, vaikka kaikki kaverit oliskin jo kyllästyneitä. Mut on se sen rakentanut silti. Ihan melkein yksin.) Mun isi on myös opettanut mut nauramaan itselleni ja elämälle. Kun pojat ala-asteen alkuluokilla haukkuivat mua pätkäksi (ihan aiheesta, edelleenkin vallitseva asianlaita) ja angstasin sitä koulun jälkeen kotona, niin isi opetti, että kysy niiltä takas, että mitä lipputangot, tuuleeko siellä ylhäällä. Ja senhän minä yllytyshulluna kakarana tein. Kyllähän ne eka menivät vähän kipsiin, ku pätkä huutelikin yks päivä korkeuksiin vastaherjoja, mutta sen ansiosta alkoivat kunnioittaa mua ja musta tuli niiden kaveri. Väitän, että tästä opetuksesta on lähtenyt kasvuni mestarivittuilijaksi. Kiitos isi siitäkin, olet idolini.

isi ja kokko
Sen lisäksi, että mun isi on maailman paras isi ja maailman kovin jätkä, se on myös mun uskollisin fani. Isi on opettanut mua suhtautumaan työntekoon niinkuin mä siihen suhtaudun: Työ on tärkeä asia. Siitä tulee olla kiitollinen, että saa tehdä itselleen mielekästä työtä. Kaikki työ tulee tehdä huolella ja hyvällä asenteella, sluibailu tai vähän sinnepäin sutiminen ei vetele. Koulutuksen korkeustasolla ei ole väliä, vaan sillä on, että haluaa olla hyvä siinä mitä tekee. Lopputulosta pitää pystyä katsomaan selkä suorassa itseensä tyytyväisenä. Aina pitää tietää tehneensä parhaansa. Oon esitellyt mitä moninaisimpia urahaaveita vuosien varrella, ja joka kerta isi on sanonut, että jos se on se mitä haluat tehdä, niin anna mennä. Vaan kerran, silloin kun pohdin että hakisinko raksapuolelle, isäni jakoi ex-kirvesmiehenä hieman sisäpiirintietoa siitä, miten koville kroppa siinä hommassa voisi joutua. Ei se kieltänyt mua sinne hakemasta, mutta suositteli harkitsemaan huolella, että kestääkö esim. mun nuoruudessa paljon reistaillut polvi varmasti. Tulin järkiini, en hakenut. Kiitos isille siitä.

Mutta joka kerta kun isille soitan ja kerron mitä oon tehnyt, mihin kouluun hakenut tai minkä työpaikan saanut, paljonko myynyt tai minkälaiset kehut on lehdessä, se on rehellisesti ylpeä musta. Ikinä se ei ole taivastellut, että olispa musta tullut kovapalkkainen aivokirurgi eikä tällaista tunnettujen matalapalkka-alojen taiteilijasieluista jokapaikanhöylää. Ehei. Isin mielestä on hienoa, että minä teen töitä tässä maailmantilassa kun niitä ei kaikille riitä, ja vielä astetta hienompaa se on silloin, kun oon todistetusti ollut hyvä toimissani. Isi lukee kaikki mun puvustusproduktioiden kritiikit heti julkaisupäivänä ja esittelee sukulaisille ylpeänä erinäisiä työnäytekuvia täältä blogista, kyttää jopa instagram-räpsyt tarkkaan. Ja minä tiedän, että mitä ikinä elämässäni keksinkään tavoitella, niin jos se suinkin on edes puolittain fiksu asia, isi tsemppaa mua siihen. Se tuntuu ihan hurjan hienolta.

Isi on elämässään nähnyt paljon, rakentanut meidän perheelle ensin mökin ja sitten kodin, tehnyt fyysisesti vaativaa työtä nuoresta asti, uudelleenkouluttautunut viiskymppisenä ja nyt viimeisimpänä saavutuksena kouluttanut hölmöstä ja arasta pienestä sekarotuisesta koiranpennusta uskomattoman hienon ja fiksun parivuotiaan lemmikin ja talonvahdin. Isi ei oo mun silmissä pelännyt ketään, nöyristellyt turhia sitäkään vähää eikä liioin pyrkinyt olemaan mitään mitä ei ole. Minun isi on arkipäivän anarkisti, joka on opettanut mulle myös sen, että tärkein pääoma ihmisessä on kyky kyseenalaistaa ja muodostaa itse omat mielipiteensä. Ja että makuasioista voi aina riidellä, on vaan eri asia, onko se sitten fiksua.

Isi, oon pahoillani etten päässyt käymään tänäkään isänpäivänä, kun menin muuttamaan koulupaikan perässä vieläkin kauemmas ja hankkimaan uuden duunin, jossa aloitan virallisesti huomenna aamulla yhdeksältä. Mutta tiiä, ja koko muukin maailma saa tietää, etten minä uskaltais tämmöisiä siirtoja elämässäni tehdä, jos en tietäis, että sinä oot aina tsemppaamassa. Oot antanut mulle sellaiset eväät elämään, että loppupeleissä mulla on luotto siihen, että minä pystyn kaikkeen mihin päätän haluta pystyä, kunhan vaan meen ja teen. Tai no ehkä musta ei astronautiksi olis, eikä musta tullut myöskään ekaa naista NHL:ssä, mutta noinniinku realismin rajoissa. Realismiakin oot opettanut, siitäkin oon kiitollinen. Ylipäätään oot kasvattanut musta ihan hyvän tyypin, se fiilis mulla on, kun peiliin vilkaisen ja sun piirteet itsessäni vahvasti siellä nään, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Rakastan sua isi!

Ja te muut: Uskokaa jo, mun isi on se kaikista paras. Ni. <3

isi ja nappi
ps. Isin mielestä oon varmaan myös vähän pöljä, kun tämmöisiä tänne kirjoitan, mutta itseäänpä saa syyttää! Omat on geeninsä. Sen siitä saa kun lapsia hankkii. Kyllä olis voinut 29 vuotta sitten pohtia, haluaako tulla ruodituksi internetissä vuonna 2015 kuvien kanssa. Mitä me muut tästä opimme: Muistakaa ehkäisy, niin vältytte jälkikasvunne toilailuilta varmimmin!