Hetki joka teki haaveen

Muistan sen syksyisen päivän, auringonpaisteen siniseltä taivaalta. Oli vuosi 2009 ja minä olin kesällä täyttänyt 22. Opiskelin vaatetusalaa Jyväskylässä, asuin vihreässä puutalossa kaupungin laidalla. Tiesin että tulevaisuus alkaisi kohta, kun valmistuminen häämötti hämärästi etualalla. Teinivuodet olivat hiljalleen jääneet taa ja tuntui siltä, että unelmiaan voisi ja pitäisi alkaa jossain vaiheessa toteuttamaankin. Olin innostunut kotimaisesta ja eettisestä muodista, löysin siitä oman lohkoni vaatetusalan sisällä, ja yrittäjyys oli tuntunut omalta päämäärältä jo lukiovuosien Intotalo-ajoista saakka. Syksyisen viikonlopun retki Tampereelle liittyi osaltaan juuri niihin haaveisiin: meneillään oli ilmeisesti yksi ensimmäisistä Design On Tampereen Designtoreista, muistini mukaan pienimuotoisesti jossain Ojakadun kääntöpaikan tienoilla. Kanssa ystäväni Iinan, johon olin vasta hetkeä aiemmin tutustunut, pyöriteltiin erilaisia omia yritysideoita saman aihepiirin tiimoilta ja ihasteltiin muiden luomuksia ja tapoja toimia.

Ennen kuin päädyin opiskelemaan vaatetuspuolelle, olin halunnut esimerkiksi arkkitehdiksi, yhteisöpedagogiksi, näyttelijäksi, stylistiksi, maskeeraajaksi, jääkiekkoilijaksi, ratsastuksenopettajaksi… Ammattihaaveet vaihtuivat lapsuudessa liki vuosittain, teinivuosina jo hieman maltillisemmin. Sen sijaan kaksi muuta haavetta tulevan elämän suhteen olivat olleet samat varmaankin siitä lähtien kun edes opin haaveilemaan: Eläin tai eläimiä piti löytyä kotoa, enempi parempi mutta vähimmäistoiveena koira, ja näin itseni aina puisessa omakotitalossa kaupungin laidalla tai jopa maalla. En edes tiedä, mistä jälkimmäinen toive kumpusi, mutta oletan sen olleen osin verenperintöä vanhemmilta ja mummolta, osin tottumusta maalla vietettyyn okt-elämään, ja suurimmaksi osaksi ajatusta siitä, että esimerkiksi nyt hevosia, lampaita ja lehmiä olisi hieman haastava hankkia kerrostaloasuntoon. Fiksu pointti näinkin blondilta tyypiltä, tiedän!

Kerrostalot olivat aina olleet mulle vähän vieraampia, vaikka puolet elämästäni olin ehtinyt sellaisissakin asua. Keski- ja Itä-Suomen pikkukaupunkien kasvattina olin tottunut näkemään kerrostalot ainoastaan seitkytluvun retrolaatikoina, sisältä hyvin geneerisen ankeina perusbokseina, joiden suhteessa liian pienikokoisten ja matalien ikkunoiden takana avautuvat maisemat olivat lähiömäiset, olipa talo kuinka keskustassa tahansa. Puutaloihin taas yhdistin oikeaa tunnelmaa, sitä fiilistä kun vanhan ikkunalasin läpi sekä valo että maisema väreilee, kasvit kukoistavat ikkunalaudoilla ja kaapinovet narisevat sympaattisesti tarinoitaan siitä, miten talo on nähnyt elämää jo kauan ennen minua.

Olen jostain syystä (varmaan myös koska media on pitänyt aihetta tiukasti pinnalla) viime viikkoina päätynyt keskustelemaan useammankin ystävän kanssa unelmien toteuttamisista ja oman elämäntyylinsä löytämisestä. Että vaikka joitain asioita pidetään itsestäänselvyyksinä, ei niitä pidä omallakaan kohdallaan sellaisina ottaa. Siitä, mitkä ovat ne asiat, mitkä just sut tekevät onnelliseksi, ja mitä niiden asioiden eteen kannattaa tehdä. Sen myötä oon miettinyt, että missä vaiheessa mun haave omakotitalosta eläintarhoineen katosi ja vaihtui rakkaudeksi kaupunkeihin, urbaaniin elämään ja kerrostaloromantiikkaan. Äsken joku satunnainen jonkun johonkin linkkaama asuntoilmoitus internetissä sai yhtäkkiä mut muistamaan tarkalleen sen hetken, mistä kaikki alkoi.

Se syksy 2009, tekstin alussa muistelemani reissu Tampereelle. Pyörittiin Iinan kanssa kaupungilla designtorin jälkeen, päädyttiin jostain syystä hänen kaverinsa luokse ehkä Kuninkaankadulle tai Näsinlinnankadulle pikavierailulle. 1900-luvun alkupuoliskon vanha talo, vanhaa tunnelmaa ja arvokkuutta huokuvat rappukäytävät, pieni valoisa yksiö suurella ikkunalla, persoonallisella kulmikkaalla eteisellä, ikkunan takana sininen taivas, laskeva aurinko, maisemat sisäpihalle ja kattojen ylle. Se maisema, hetki ja tunnelma teki muhun lähtemättömän vaikutuksen, vaikken sitä sillä hetkellä ymmärtänytkään. Vaikka olin jo monta vuotta pyörinyt Helsingin arvoalueilla harrastusten puitteissa viikonloput toisensa jälkeen, olin ehkä ensimmäistä kertaa niin vanhassa talossa olevassa asunnossa ja niin mahtavien maisemien äärellä. Samalla hetkellä myös ammatilliselta puolelta oli valtava inspiraariotulva mielessä, mahdollisuudet tuntuivat kerrankin mahdollisilta, ja fiilis oli kaikin puolin korkealla. Ilta jatkui baarikierrokselle, muistan kun tanssittiin lopulta pilkkuun saakka silloisen Sedulan suomirokkipuolen pöydillä (rastia seinään) ja naurettiin katketaksemme kaikelle. Kadotin sille reissulle pinkin neuletakin, muistan sen vieläkin, mutta sain jotain parempaa tilalle. Oli syntynyt sielunsisaruusystävyys Iinan kanssa, mutta myös alkuja monelle muulle tulevaisuutta määrittäneelle asialle.

Siitä eteenpäin se sitten kupli takaraivossa: kaipuu kaupunkiin. Pitkään se oli sitä, että harvoina vapaailtoinani istuin Jyväskylän kotieni ikkunoiden ääressä katulampuista kajastavassa valossa, söin hyvin monta purkillista silloin hyvin suuressa huudossa ollutta Ben&Jerrysiä, lueskelin vanhoissa kivitaloissa asuneiden ihmisten blogeja vain fiilistelläkseni kuvia, suunnittelin matkoja suurempiin kaupunkeihin, katsoin leffoja ja sarjoja vain päästäkseni hetkeksi pois. Kotimaan lomat vietin pitkälti Tampereella tai Helsingissä, ulkomaille lähtiessä suuntasin rantalomien sijaan suurkaupunkeihin, mutta silti koko ajan oletin haluavani lopulta muuttaa maaseutumaisemmin omakotitaloon, sillä olinhan haaveillut siitä käytännössä koko elämäni. Lomareissuilla sekä Suomessa että ulkomailla kävelin jalkani kipeiksi fiilistellessä vanhaa arkkitehtuuria, söin onnessani valmiita aamupaloja kahviloissa ja hotelleissa, päädyin iltaisin yllättäviin baareihin tai ravintoloihin ihan vaan nauttimaan tunnelmasta. Kotiin palatessa ahdisti aina junan ikkunasta näkyneet erämaapätkät jo ennen Orivettä, oli kamalaa katsoa kun näki mihin kaupunkien katuvalot päättyivät. Ja silti ajattelin, että loma on lomaa, ei niin voi ikuisesti elää, että arjen kuuluu olla se kuvio, johon olin tottunut. Ja että tulevaisuus on se omakotitalo, ainoa vaihtoehto jonka jotenkin päämääränä hahmotin.

Sitten tuli syksy 2015, murtumapiste, äkkiratkaisu. Edellinen talvi lähiöelämärumbaa oli sairastuttanut sekä kropan että mielen. Olin tilanteessa jossa tiesin, etten enää voi jäädä, jos haluan vielä joskus lähteä, enkä kuihtua johonkin itse asettamieni odotusten ja niiden toteutumisesta huolimatta kokemieni pettymysten suohon. Onneksi lähdin, vaikka luulinkin palaavani, kun haaveeni olisivat osoittautuneet tyhjiksi arvoiksi. Vaan eipä niin käynytkään.

Sen jälkeen kaikki on selkeytynyt. On aivan valtavan monta asiaa, jotka entisessä arjessa tekivät mut jatkuvasti helvetin vihaiseksi, mutta joita silti pidin vaan jotenkin välttämättömänä pahana, aikuisuuteen kuuluvana velvollisuutena. Esimerkiksi Prismat ynnä muut saatanalliset perhemarketit, kerran viikossa tehtävät kauppareissut ja niillä joka kerta riitely ja tuhoton määrä ruokahävikkiä, kun ei viikkoa aikasemmin vaan voi tietää, mitä viisi päivää myöhemmin tahtoo syödä. Ratkaisu: Käyn minikokoisessa lähikaupassa ihan mieluusti vaikka kolmesti päivässä, kunhan mun ei tartte kantaa kotiin mitään turhaa. Toinen asia on huonosti toimiva joukkoliikenne, tai että täytyisi ajaa ajokortti, jota viimeisinä vuosinani Jyväskylässä epätoivoissani harkitsin, kun korkeintaan kolmesti tunnissa menneen bussin venailu särki tällaisen hetkessäeläjän hermoja. Ratkaisu: Nyt asun niin, että ihan kaikki päivittäiseen elämään tarvittava on lyhyen ja nopean kävelymatkan päässä. Ne kerrat kun tarttee turvautua joukkoliikenteeseen ovat myös iisejä, kaikki kulkee joka suuntaan ihan nurkan takaa ja usein. Aamupalat ja ruoanlaitto ylipäätään ovat myös asioita, jotka lähinnä vituttavat, joten en todellakaan käytä niihin aikaa sellaisina päivinä, jolloin se ei lainkaan huvita: Sen sijaan että stressaisin asiasta, otan täysin ilon irti siitä, että kodin ympärillä on valtava määrä kahviloita ja ravintoloita, joissa joku muu huolehtii sen tylsemmän osuuden eli valmistuksen, ja mulle jää vaan se kiva osuus eli syöminen.

Sitten on vielä nämä miljöötekijät, eli kaupunkiympäristön virikkeellisyys ja siitä nauttiminen. Ensinnäkin olen ihminen, joka kyllästyy valtavan nopeasti kaikkeen, mutta varsinkin päivittäisiin lenkkireitteihin, joten niihin on pakko saada vaihtelua. Teiniaikoina asuin maaseudulla kylätien varressa, jossa lenkkireittivaihtoehtoja oli tasan kaksi: piti lähteä tietä jompaan kumpaan suuntaan ja palata samaa reittiä takaisin. Rutiinien vihaajan painajainen. Nyt lähtee reittiä jokaiseen ilmansuuntaan ja valaistuja (ja näin talvella myös suurimmaksi osaksi hiekoitettuja tai jopa sulia) katuja riittää ihan niin pitkälle kuin jaksaa juosta. On kansallismaisemaa, on järvenrantaa, on rakentuvaa kaupunkia, on vanhoja puutaloalueita. Kaikkea löytyy ja enemmän. Ja jos ei jalat kanna takaisin, voi aina turvautua joukkoliikenteeseen. Katuvalot eivät myöskään sammu näillä nurkilla öisin, voin lähteä lenkille mihin aikaan tahdon, sekin tuo vapauden riemua. Paras asia on kuitenkin se, että kaduilla näkee kaupunkia, umpikortteleita ja vanhoja taloja, urbaania elämänmenoa ympäri vuoden ja vuorokauden. Kaikki muuttuu ja kehittyy ympärillä, ilmapiiri on virkeä ja eteenpäinsuuntaava, taidetta ja kulttuuria on tarjolla paljon enemmän kuin mihin aika riittää. Tylsän hetken iskiessä voi syyttää ainoastaan itseään, Tampereessa se vika ei ole. Ja sit voikin lähteä ulos korjaamaan asian, eikä haaveilla vaan ikuisesti niistä seuraavista lomista, jolloin taas tuntisi itsensä hetken aikaa vapaaksi.

Joko siellä ollaan provosoiduttu, että ihan on huonot mielipiteet ja elämänarvot ja että ei tuo ole mikään totuus? Kerron salaisuuden: Se on mun totuus, muttei sen tarvitse olla sitä kenellekään muulle. Nämä ovat asioita jotka tekevät minut onnelliseksi, ja olen valtavan onnellinen että olen löytänyt ne kaikkien muiden vaihtoehtojen, erilaisten elämäntapojen ja vanhojen kuvitelmieni joukosta. Mun piti haluta omakotitalo ja maaseutu, niin minä vakaasti uskoin, mutta kaiken sen uskon keskellä melkein unohdin kuunnella itseäni siinä, keneksi hiljalleen kasvoin. Meinasin vaan elää sen mukaan, millaiseksi olin itseni kuvitellut, suorittaa lapsuuden listaa ja osin myös ulkoisia odotuksia siitä, miten meillä päin oli tapana tehdä.

Kaikkiin asioihin elämässään ei voi vaikuttaa. Tänäkin vuonna on tullut todettua, että esimerkiksi terveys ei ole itsestäänselvyys, ja silloin kun se on heikommalla tolalla, on moni asia vaikeampaa. Toisaalta täytyy ymmärtää, että elämässä on myös hyvin runsaasti asioita, jotka ovat omista valinnoista kiinni. Siispä ne ovat myös asioita, joihin voi itse ruveta aktiivisesti etsimään muutoksia, mikäli ne nykytolallaan huonontavat päivittäistä elämänlaatua. Kaikista vaikeinta on selvittää se, mitä itse oikeasti eniten haluaa. Siihen kun vielä laitetaan päälle tieto siitä, että ihminen on jonkinlaisessa muutoksessa koko ajan, niin onhan se uhkapeliä lähteä tekemään siirtoja tuntemattomaan, kun ei tiedä mitä mieltä niistä muutoksista vaikka vuoden tai kahden päästä on. Keskimääräisesti sanoisin kuitenkin, että useammat katuvat asioita joita eivät ole uskaltaneet, kuin niitä, joita ovat. Eniten kaduttaneen asioita joita on tehty jonkun toisen toiveesta, ei omastaan.

Kyllä mustakin tuntui joitakin vuosia sitten hullulta, että haaveilin illat pitkät siitä, miltä tuntuisi astua vilkkaalta kadulta vanhaan ja arvokkaaseen rappukäytävään, kulkea kotiin verkko-ovisella narisevalla hissillä, syödä aamupalansa useammin ulkona kuin kotona, käydä iltaisin helposti katsomassa livemusiikkia tai teatteria ja elää päivästä toiseen sellaista elämää, millaista parhaimmilla lomamatkoilla eli. Koitin ymmärtää yleistä käsitystä siitä, että leikkokukat kotipöydällä kuuluvat juhlaan, ei arkeen, että ihmisen pitää mieluummin sijoittaa ylimääräiset rahansa vaikka osakkeisiin ja auton talvirenkaisiin. Tunsin turhautumista kun en kokenut sopeutuvani siihen muottiin, mihin koin että olisi pitänyt olla helpointa sopeutua.

Kaiken jälkeen, nyt tässä hetkessä ja tätä nykyistä arkea eläessä tuntuu hullulta, että joskus ajattelin niin. Ja miten pienistä asioista se oli lopulta kiinni, että asiat olisivat menneet toisin. Sunnuntaina aamuyöllä ystävän synttärijuhlien jälkeen kotiin kävellessä mun silmiin nousi onnenkyyneleet siitä, miten onnelliseksi ja onnekkaaksi itseni tunnen, kun saan elää elämääni just nyt, just täällä, just näin. Että kun kerran jossain vaiheessa mun geeneihin on tullut joku mutaatio, joka ajaa mut rakastamaan kaupunkiarkkitehtuuria ja katujen vilinää peltomarkettien bensanhuuruisten parkkipaikkojen tai maaseudun hiljaisten kyläteiden sijaan, niin oon saanut ja voinut valita oman polkuni tulemaan just tänne. Ja että sen uskalluksen seurauksena mulla on ihan maailman paras unelmaduuni, omalla vastuulla oleva pieni myymälä ytimessä, jossa saan tehdä päivittäin työkseni kaikkea sitä, mistä tykkään ja missä olen parhaimmillani. Että meillä on kotona leveät ikkunalaudat, täyspuiset kaapinovet, painovoimaisesti vaihtuva sisäilma, terrierinpentu josta näyttäis tulevan epärotutyypillisesti hämmentävänkin yhteiskuntakelpoinen yksilö, on rakkautta ja rauhaa. Rehellisesti sanottuna hirvittää kirjoittaa julkisesti, miten hyvin asiat ovat, kun on tottunut siihen suomalaiskansalliseen kel onni on, se onnen kätkeköön -tyypiseen hymistelyyn. Että kun sanon ääneen, että kaikki on paremmin kuin ikinä, tulee kohta jotain mikä romahduttaa pohjamutiin. Realisti ei ylläty, kato.

Mutta just sen takia haluankin vielä kerran muistuttaa itseäni, että syy siihen, miksi tää on ollut kirkkaasti mun elämäni paras vuosi on se, että päivittäinen arki on se paras asia elämässä. Ei tarvii mitään mitä kutsuttaisiin laatuajaksi tai kohokohtia joita jäisi kaihoamaan loman jälkeen. Ihan vaan tavallista päivittäistä elämää herätyskellon piippauksesta seuraavan yön unentuloon. Vuosi sitten kirjoitin, että toivon tältä vuodelta koiranpentua kotisohvalle, kakkupaloja kahviloissa ja entistä useammin hymyilevää peilikuvaa. Kaikki se toteutui. Ensi vuodelta toivon kaiken jo olemassaolevan hyvän jatkumista, mutta myös kokemani onnentunteen leviämistä läheisiin ja just sulle joka tätä luet. Toivottavasti voin olla osaltani edesauttamassa hyvien asioiden tapahtumista ja  myös olla aiheuttamatta mitään murheita kenellekään.

Siinä sitä on tavoitetta vuodelle kerrakseen, vaikka pariin lauseeseen tiivistääkin.

Jälkikirjoitus:
Mikäli mä kymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä päätän haluta alkaa pyörittää kotieläintilaa/eläinten vanhainkotia keskellä maaseutua, niin annan siihen itselleni täyden oikeuden jo näin etukäteen. Haaveet saavat muuttua, sen on mulle tämän tarinan isoin opetus. Ole sitä miksi tulet, älä sitä, miksi kuvittelit tulevasi.

Mainokset

Nanna 18.4.2004-11.10.2016

Maaliskuu 2010, Jyväskylä. Pieni vihreä puutalo kantakaupungin laidalla. Istun keittiön sohvalla ja itken. Olen vastavalmistunut, työtön, saanut viimeisten viikkojen aikana useamman paniikkikohtauksen. Ensimmäistä kertaa sitten elokuun -94 en ole enää koululainen enkä opiskelija. Olen aina ollut kovan luokan suorittaja, en ihan kympin mutta ysin tyttö, harrastanut kahtakymmentä eri asiaa ja hoitanut useampaa vastuutehtävää. Ensimmäistä kertaa ikinä mulla ei ole mitään. Mä en ole mitään. Tai no, vastavalmistunut ja työtön, seuraavana syrjäytymislistalla. Tilanteessa jossa en ollut koskaan kuvitellut olevani.

nanna&bluemoment

Satunnainen sunnuntai-ilta, Kymppiuutisten loppukevennys. Pariisilainen onnellisuustutkija on vierailulla Helsingissä, luistelee rautatientorilla ja kertoo miten helppoa on olla onnellinen: palauttaa mieleensä mistä tuli onnelliseksi lapsena. Sama asia tekisi onnelliseksi vieläkin. Itkuni pahenee. Ei ole koiraa jota rapsuttaa, eikä kukaan lähde pelaamaan mun kanssa jääkiekkoakaan. Perheemme ensimmäinen koira jäi asumaan vanhemmilleni minun muuttaessani kuusitoistavuotiaana taidelukioon reilun sadan kilometrin päähän, pari vuotta sen jälkeen kilometrejä välille tuli kolme kertaa enemmän. Paksuturkkinen pihavahti ei olisi ollut onnellinen kerrostalossa eikä kaupungissa, joten koiran itsensä vuoksi se jäi kun minä lähdin, ja kun viettää 10-18 tuntia vuorokaudesta koulussa, töissä ja harrastuksissa, ei ole voinut ottaa pentuakaan. Sitten se välähti, tajusin sen aikamääreitä nopeammin: Eihän mulla just nyt mitään syytä miksi ei. Ei tuloja mutta ei menojakaan, ei syytä herätä eikä syytä astua ovesta ulos, ei ketään eikä mitään joka velvoittaisi mihinkään, ei mitään muutakaan. Nyt mä voin ottaa koiran.

Tiedän nopeasti millaisen tahdon: Aikuisen kodinvaihtajan, jonka vanha perhe haluaa pitää yhteyttä ja tietää koiran kuulumiset. Haluan voida pelastaa koiran lisäksi myös koirastaan luopuvan siltä suurimmalta surulta. Maanantaiaamuna laitan viestiä yhdelle uutta kotia koiralleen etsivälle, kerroin tilanteestani. Odotan illan, ei vastausta. Tiistaiaamuna kömmin koneelle tarkistamaan sähköpostini unenpöpperöisin silmin. Ei vastausta. Auki Keski-Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen sivut. Uusi ilmoitus. Jackrussellinterrieri, narttu, ikää 5v. Etsii uutta kärsivällistä kotia, kun vanhassa ei yhteiselo toisten koirien kanssa suju. Perhe haluaa pitää yhteyttä ja tarjoavat hoitopaikan tarvittaessa. Omakotitalo järverannassa nelisenkymmentä kilometriä Jyväskylästä. Ei kuvaa, mutta mun sydämessä nytkähtää silti. Tämä on mulle.

Soitan samalta istumalta elämäni tärkeimmän puhelun. Minua jännittää, ilmoitus on jätetty noin tuntia aiemmin. Moi, täällä on Anniina. Mä näin teidän ilmoituksen koirasta joka etsisi kotia. Asun kodissa, jonka oven takana on ulkoilma ja pari rappusta pihamaalle, mutta siitä ovesta ei ole kiva lähteä, kun ei ole lenkkikaveria, eikä kotiinkaan ole kiva tulla, kun siellä ei kukaan odota. Mulla olis just nyt tosi paljon aikaa ja rakkautta koiralle. Millaisen kodin te sille haluatte?

nanna-ja-possu

Puhelu kestää 45min. Nainen puhuu, minä kuuntelen, minä kuuntelen, nainen puhuu. Kysymyksiä, vastauksia. Lopulta ne sanat, jotka tulevat muuttamaan lopulta kaiken elämässäni, vaikken sitä vielä osaa ymmärtääkään: Nyt on tiistai, mitä jos toisimme koiran sinne sinulle torstaina. Autottomana olen kiitollinen. Vielä kiitollisempi ja hämilläni olen siitä, ettei koirasta tahdota edes rahaa, vaikka sitä tarjoan. Rakastava koti on tärkeä, ei raha. Lopetamme puhelun naisen tajutessa seisottaneensa autoa bussipysäkillä tyhjäkäynnillä puhelun ajan, bussi haluaa siihen nyt. Minä jään odottamaan. Enää kaksi yötä ja saan Nannan kotiin.

Saan epäselvän valokuvan puhelimeen, sellaisen, joita vuonna 2010 lähetetään vielä multimediaviestinä. On aika ennen Instagrameja ja selfiekameroita. Kuvassa on pieni vaalea koira sohvalla. Tuijotan kuvaa tajuamatta siitä oikein mitään, ja mietin, miltä pitäisi tuntua. Minusta tulee koiranomistaja. Minusta tulee ihan kohta pitkän tauon jälkeen ihan todellakin oikea koiranomistaja. Tosin sovimme koeajasta, katsotaan miten lähtee sujumaan. Koiralla on kiertolaistaustaa, se on viisivuotias ja kasvattaja mukaanlukien olisin sille viides koti. Puree varpaita ja muuta sellaista. Päätän pärjätä.

Torstai, alkuiltapäivä. Seison Letkutien kääntöpaikalla kun pikkubussi kaartaa parkkipaikalle. Autosta tulee ulos pieni koira flexissään, lähtee samantien juoksemaan tutkien ympäristöään. Menen kyykkyyn, sanon sen ensimmäistä kertaa: Nanna. Nanna! Yritän maanitella toisenkin kerran. Koira ei reagoi ääneeni, on pelokkaan oloinen. Se tuntuu oudolta, kun on tottunut tuttuihin hoitokoiriin, jotka kuuntelevat puheitani tarkasti.

Menemme sisälle asuntooni. Ihanat ihmiset tuovat mukanaan leluja, peiton, ruokaa, ruokakupin jossa on nimilappu. Nanna. Yritän uudestaan saada kontaktin koiraan, tuloksetta. Se on selvästi epämukavuusalueellaan vieraassa ympäristössä. Lopulta koiran tullessa lähemmäs yritän silittää, mutta yritys päättyy hampaisiin kämmenselässäni. Keskisormen kynsi tummenee ja kaksi pintahaavaa valuttaa verta. Että tämmöinen tapaus.

nanna-ja-pallo

Omistajat lähtevät. Viralliset omistajat. Minä olen epävirallinen ja pelkään yhtäkkiä valtavasti. En koiraa hampaineen, vaan urakkaa johon olen ryhtynyt. Pelkoagressiivinen kiertolainen, joka ei ota kontaktia vieraaseen ihmiseen edes nimensä kuullessaan. Nanna hätääntyy tajutessaan jääneensä vieraan ihmisen kanssa vieraaseen paikkaan. Se ravaa ympäriinsä haukahdellen. Menee huoneeseeni ja kusee matolleni. Menen hämmentyneenä noukkimaan maton lattialta pois pesua varten. Sillä välin merkkauksen saa kämppikseni matto. Vedän huoneiden ovet kiinni hämmentyneenä ja jään koiran kanssa keittiöön. Istun pöydän ääreen, avaan läppärin ja yritän pysyä rauhallisena, odottaa koiran rauhoittuvan. Noin puolen tunnin jälkeen se lopettaa vikinän eteisessä ja tulee oma-alotteisesti haistelemaan jalkaani. Kierros ympäri keittiötä, takaisin tuolini viereen, nousu takajaloilleen tuolia vasten. Haistelee varovasti minua, katsoo silmiin ensimmäistä kertaa. Mua itkettää.

Illalla istutaan jo samalla sohvalla katsomassa telkkaria. Mainoskatkon alkaessa Nanna nousee ja kipittää eteisen ovelle. Valjaat päälle (miten nämä on tarkoitus pukea?!) ja ulos, lenkille. Eka sata metriä mennään jokseenkin samaan suuntaan. Alikulusta läpi, ajatuksena kiertää pieni lenkki, mutta tulee stoppi. Koira ei liiku. Sitten se liikkuu, eri suuntaan kuin minä. Yrittää pyristellä valjaistaan irti. Yritän käskyttää, ohjata liikkumaan sinne minne haluan, mutta terrierin tahto yhdistettynä ilmeisesti vieraalta tuntuvaan hihnakävelyyn ei ole helpoin yhdistelmä. Minä olen murtumaton, samoin yrittää olla koira. Lopulta teemme kai jonkinlaisen kompromissin, koitan vältellä itkua ja paniikkikohtausta ja hätää ja pakokauhua ja saan kuin saankin kotiin asti sekä itseni että koiran. Istun voipuneena sohvalle jatkamaan telkkarin katsomista. Nanna tulee istumaan viereen, rupeaa pötköttämään. Puolisen tuntia myöhemmin se kääntyy vähän, katsoo mun kättä kuin miettien, lopulta nuolaisee nopeasti kuin todeten, että nyt hyväksyn sinut jo vähän. Mua itkettää taas, tällä kertaa onnesta.

Sen peti on sängyn vieressä, mutta se haluaa sänkyyn. Ainoan kerran pelkään vähän, se kuitenkin puraisi minua vasta kymmenen tuntia aiemmin. En anna pelolle sijaa, annan koiralle luvan nousta sänkyyn. Se pomppaa sinne kuin aropupu ja sukeltaa enempiä lupia kyselemättä suoraan peiton alle kiinni mun jalkoihin. Mietin että miten uskallan nukkua, potkaisenko unissani ja pureeko se taas. Kaiken tunnekuohun keskellä uni tulee kuitenkin nopeasti pienen lämpöpatterin tuhistessa jaloissa. Aamulla heräämme samaan aikaan. Nanna mönkii peiton alta esiin, katsoo silmiin luottavaisesti ja ryhtyy määrätietoisesti nuolemaan käsiäni hyvän huomenen toivotuksiksi.

a%cc%88la%cc%88-silita%cc%88

Siitä se sitten lähtee. Opettelemme lukemaan toisiamme, tuntemaan toistemme tavat, ymmärtämään tarkoitusperät ja kommunikoimaan keskenämme. Tutustumme lenkkireitteihin ja harjoittelemme hihnakävelyä ja peruskäskyjä. Vastaantulevat miehet pelottavat, varsinkin raskaampaa musiikkia kuuntelevien tyylisuuntaa edustavat. Pari vuotta myöhemmin tajuan asiayhteyden, kun epäilykseni ovat jo heränneet, ja etsin ensimmäisen omistajan profiilin Facebookin syövereistä löydettyäni hänen nimensä papereista. Liehulettinen heviluuseri, tykkää kaikista alkoholimerkeistä ja siitä, että ilman viinaa ei sitten ole hauskaa, tai jos on niin se on teeskentelyä. Että tämä sankari on piessyt pientä russelinpentua niin, että kymmenvuotiaaksi asti se puree ennen kuin ajattelee, jos vieras ihminen lähestyy varomattomasti. Tekee mieli lähettää hälle postilaatikko täyteen paskaa ja kirjoittaa pari valittua sanaa. Harkitsen myös ilmiantavani hänet Pasilan tuotantotiimille, elävä esimerkki surkiosta jonka sietäisi saada Routalemmen filosofista pohdintaa kaltereiden läpi kunnes pää pehmenee. En sitä kuitenkaan toteuta, keskityn kuntouttamaan Nannasta vähemmän pelokasta ja vähemmän agressiivista. Tarjoamaan sille nyt kaiken sen, mikä sen olisi pitänyt saada jo pennusta alkaen.

Lokakuussa 2010, puoli vuotta sen jälkeen kun Nanna tuli minulle, käymme kirjoittamassa Nannan edellisessä kodissa virallisen allekirjoituksen siitä, että koira on nyt minun. Ensimmäisen kuukauden jälkeen tiesin jo, etten tulisi siitä koskaan enää luopumaan. Olemme tekemässä papereita isossa ja ihanassa omakotitalossa järven rannalla, aikamme olohuoneessa juteltuamme menen käymään vessassa. Nanna tulee hätääntyneenä oven taakse tarkistamaan, etten vain karkaa pois. Entiset omistajat toteavat, että näkee kenen koira se nyt on. Minä olen sille kaikki kaikessa, ja siitä on tulossa minulle päivä päivältä yhtä paljon.

no%cc%88po%cc%88-ja-nanna

Ei meillä aina helppoa ole. Vaikeat valeraskaudet vaivaavat juoksujen jälkeen, eroahdistus oirehtii, naapurit valittavat, eläinlääkärikäynnit vievät rahaa ja suhtautuminen vieraisiin on edelleen pelokasta ja hampaat viuhuvat helposti kun koira kokee olonsa uhatuksi. Toisaalta matkustaminen on helppoa, kun toinen rakastaa kaikkia kulkuvälineitä yli kaiken. Autossa ja bussissa pitää aina vahtia eteenpäin, junassa tarkkailla maisemien lisäksi lemmikkivaunun tunnelmia ja pyörälenkeillä Nanna kulkee repun kyydissä, ettei vahingossakaan juoksisi fillarin alle. Saamme hiljalleen uusia ihmisiä elämäämme, Nanna on kova tyttö hurmaamaan uudet tuttavuudet, kunhan ensin saa omaan tahtiinsa tutustua heihin. Koirapuistossa palloa viedään kaikille muille paitsi minulle ja teatterilla rauhalliset työpäivät muuttuvat menevämmiksi, kun pieni russeli vipeltää pallo suussa pitkin poikin tiloja etsien potentiaalisia leikkikavereita. Vanhempanikin rakastuvat Nannaan, ja yhdeltä hoitokerraltaan palattuaan havaitsen isäni on opettaneen sen metsästämään pihamaan harakoita, minkä jälkeen tietyissä osissa kaupunkia liikkuminen saa ihan uusia sfäärejä, kun pululaumat täytyy haukkua teurastajan ottein alimpaan helvettiin. Aina kun silmä välttää, Nanna keksii itselleen tekemistä. Tylsää päivää ei russelin kanssa ole eikä tule.

kissanpentulive

Tulee muutto, toinen, kolmas, neljäs, viideskin. Pelkään joka kerta vaativani liikaa iäkkäämmäksi käyvältä koiralta, jonka eroahdistus aaltoilee kausittain pahempana. Joka kerta kuitenkin totean Nannan olevan onnellinen oikeastaan missä vaan, kunhan minä olen lähellä. Meistä on jo kasvanut symbioosi, Nanna on mun syy elää pimeimpienkin hetkien läpi ja herätä ankeimpanakin aamuna. Minä olen Nannalle koko sen elämä. Muitakin rakkaita ihmisiä tulee ja jää, muutamia meneekin, mutta minä olen ja pysyn ja yritän tuoda turvaa, auttaa luottamaan kaikin voimin. Haluan opettaa ettei maailma ole niin paha, eivätkä kaikki ihmiset lyö. Että useimmat jopa rapsuttavat, jos niille antaa luvan. Ilman lupaa ei Nannaa rapsuteta. Jos joku luvatta yrittää, puree joko koira tai sitten välissä olen minä nyrkit pystyssä pelkäämättä mitään.

On niin vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan ihminen tahtoo olla koiralle paha. Mikä saa ihmisen pahoinpitelemään pientä pentua? Olen tullut siihen tulokseen, että russelinpennun naskalihampaat elämässään epäonnistuneen ihmisraunion humalaista nahkaa vasten on todennäköisimmin laukaissut huitomista, johon koira on vastannut hampaillaan kovempaa, ja kierre on ollut valmis. Sen verran paljon Nanna kaupungilla vastaan hoippuvia juhlijoita pelkää ihan viimeisiin vuosiinsa asti, etten usko pahasti erehtyväni olettamuksissani.

pa%cc%88ikka%cc%88riaika

Vastapainona on vastakkaisella tavalla sydäntäraastavaa katsoa, miten vahvasti pieni koira luottaa ja rakastaa, sillä tavalla kuin koira nyt rakkautta kokee. Luottamuksen ja kiintymyksen ja huolenpidon kautta. Kaiken kokemansa jälkeen, jonka se vain itse täysin tietää, sillä on valtava tarve olla sille rakkaiden ihmisten lähellä ja hakea kontaktia loputtomiin. Tuoda leluja, pyytää rapsutuksia, kiehnätä kyljessä, katsoa telkkaria vuoroin sylissä pötkötellen ja vuoroin nenä kiinni ruudussa, keskustella ruoka-ajoista ja ulospääsytoiveista ja muista pienen koiran mieltä painavista asioista hyvinkin selkeällä ja omaleimaisella tavallaan. Kotona se pystyy nukkumaan rennosti omassakin pedissään, mutta vieraassa paikassa täytyy aina päästä viereen peiton alle, tai muuten tulee hätä. Turvallisuuden tunteen kaipuu on vahva ja näkyy kaikessa.

Viimeinen vuosi asutaan Tampereella. Viides muutto ja siitäkin selvitään kaikesta kaaoksesta huolimatta jonkinlaisessa shokkitilassa molemmat, uusi arki vakiintuu, Nannan kahdestoista ikävuosi alkaa. Olin jo vuosia aiemmin vannottanut Nannalle, että sen täytyy ainakin se rajapyykki saavuttaa. Sitten se olisi ollut puolet elämästään minun kanssani. Jos puolet elämästä on ollut hyvää, ollaan jo voiton puolella. Vaakakuppi kallistuu parempaan.

nanna-ja-cato

Jos kymmenvuotiaana Nanna alkoi leikkiä toisten koirien kanssa, kaksitoistavuotiaana löytyy lopultakin luottamus vieraisiin ihmisiin. Hampaita ei enää tarvitse juuri esitellä eikä tuntemattomiin tutustumista jännittää. Meillä on mahtava kevät ja kesä, pitkien työpäivien vastapainoksi otamme iloa irti harvoista vapaista ja reissaamme milloin Jyväskylään, milloin Helsinkiin, milloin vaellamme ympäri kesäistä Tamperetta nauttien auringonpaahteesta, puistopiknikeistä ja torivadelmista. Nanna saa töideni ja muiden menojen takia olla myös paljon ihanien hoitajien luona, vuoroin missäkin ja kenenkin kanssa. Se jää pelotta tuttuihin paikkoihin ja viihtyy muidenkin kuin minun kanssani. Ikä ei vielä leikkiessä ja touhutessa näy, mutta kotona hiljaisina hetkinä sen jo alkaa huomata. Sterilointi hoitui seitsenvuotiaana ja nisäkasvaimia poistettiin ennen kymmenettä ikävuotta, mutta nisäkasvaimet tulevat takaisin ja kasvavat hiljalleen. Lupaan että seuraava eläinlääkärireissu, jos se tehdään koiran tuntemattomien kipujen takia, jää viimeiseksi ilman turhaa tuskan pitkitystä. Haaverit ja muut selkeät jutut hoidetaan toki, mutta leikkausrumbaan tai vastaavaan ei enää lähdetä. Syksyn tullen pahenee eroahdistus äkillisesti ja alkaa tulla myös muita oireita, jotka myöhemmin diagnosoin alkaneeksi dementiaksi. Aiemmin en edes ymmärtänyt koirankin voivan kärsiä sellaisesta.

lo%cc%88tko%cc%88po%cc%88tko%cc%88
Yksi iltalenkki viimeiseltä kesältä jää mieleeni erityisesti. Erkkilänkadun sillalla on meneillään remontti, kävelijöiden nousu sillalle tapahtuu jyrkkiä puisia portaita pitkin.Portaat ovat avoimet, niistä näkee läpi. Russelin näkökenttä on yhtä matalalla kuin porrasaskelmakin. Lähden nousemaan rappusia, puolessavälissä tajuan koiran jääneen metrin korkeuteen. Yritän houkutella sitä ylöspäin, naureskelen sille, maanittelen, turhaan. Ei hievahdakaan, kunnes alkaa pyrkimään alaspäin. Lopulta ahtaisiin portaisiin tulee ylhäältä päin toinen ihminen, jolloin palaan naureskellen alas Nannan luokse kysymään, että noinko paljon pelottaa. Nostan koiran syliini ja tajuan sen tärisevän. Kannan sen rauhoittavasti jutellen sylissäni portaat ylös, se painaa päänsä olkaani vasten aivan liikkumattomana, pelkää pieni niin paljon. Ei halua pois sylistä vielä ylhäällä sillallakaan, joten kannan sitä hellästi pitkin siltaa. Yhtäkkiä tajuan Nannan tuoksuvan aivan samalle kuin pentukoirat, sellaiset maitokakkaikäiset rääpäleet, jotka vasta tutustuvat maailmaan. En tiedä onko kyseessä jokin hormoniperäinen asia vai mikä sen tuoksun koiraan teki, mutta pysähdyin sillalle, painan pääni Nannaa vasten ja olen paikallani. Kuuden vuoden elämäntyö tiivistyy yhteen hetkeen: Kun toinen pelkää niin paljon, että taantuu pennun tasolle, mutta samalla luottaa niin vahvasti, että antaa mun tehdä mitä vaan, vaikka kantaa kohti pelkoa. Sillä hetkellä valkenee myös se, ettei mikään ole ikuista. Saan taas kerran kyyneleet silmiini.

Syyskuussa olen töissä luvattoman paljon. Olen myös vuoden ensimmäisellä sairauslomalla, ehdin muutaman päivän pötkötellä kotona koira tiiviisti kainalossa. Vaihtuu lokakuuksi, kaupunki värjäytyy ruskaan, jota ihastelemme kävellen Käpylän pikkukatuja edestakaisin. Kerään koira sylissä lasinsiruja kadulta keskellä omakotitaloaluetta miettien erittyykö sillä hetkellä minusta jotain pelkoon liittyvää tuoksua koiran nenään. Olen töissä toisen lauantain putkeen, uhoan että sunnuntaina teen mitä vaan, paitsi makaan sohvalla koira kainalossa tekemättä mitään. Heräilen yöllä koiran rampatessa ympäriinsä, kerjätessä ruokaa ja vettä, halutessa ulos aikaisin aamulla, mitä ei tapahdu koskaan muulloin. Makaan sunnuntain koomassa koira kainalossa sohvalla katsoen jalkapalloa. Otan muutaman valokuvan, ihmettelen koiran vaisua ilmettä. Epäilen mahanpuruja. Maanantaina oon töissä tunnin pidempään kuin yleensä, yhdeksään. Tuun kotiin, avaan oven, ihmettelen kun ei kuulu maailman rakkainta ilohaukkua ja jälleennäkemishepulin aiheuttamaa steppaussirkusta. Sen sijaan kohtaan eritemeren keskellä seisovan apaattisen, tärisevän ja hädissään olevan eläimen, jonka katse huutaa hätää. Yritän ottaa Nannan syliin, se menee sängyn alle viimeiseen takanurkkaan oksentamaan. Aina ennen kivuissaan se on hakeutunut mun lähelle, mutta ei enää. Mikään ei pysy sisällä, ei edes vesi. Katselen tilannetta hetkisen, nään anovan katseen ja ymmärrän. Enää ei ole tehtävissä mitään, millä minä pystyisin Nannan elämänlaatua parantamaan. On enää yhden palveluksen aika.

sininen-salama

Viimeinen kävely korttelin ympäri, viimeinen automatka. Nanna kävelee vielä omin jaloin ja jopa haukahtaa pari kertaa, ensin rähisevälle pikkupiskille ja sitten terveiset viereisessä hoitohuoneessa sähisevälle kissalle. Esirauhoite, yleensä se vei kymmenen minuuttia ilman tehoa, ainetta laitettiin aina tuplat lisää ja sitten vasta alkoi tahtojen taistelu siinä, saako koiran pysymään unessa tutkimusten ajan, kun russelin raivolla se tahtoi kammeta itseään pystyyn vaikka silmät kiinni. Nyt ensimmäinen annos vei vajaat parikymmentä sekuntia. Elämäni lyhimmät sekunnit. Taustalla soi ensin Adelen Make you feel my love ja sitten Kymppilinjan Minä.

Palaan kotiin yksin. Kuuden ja puolen vuoden jälkeen ajanlasku alkaa laskea uutta aikaa.

20161010_230659

Ne viestit mitä teiltä Nannan kuoleman jälkeen saan, ovat vieläkin mahdottomia lukea kuivin silmin. Sain yhteensä reilusti yli sata viestiä, osanottoa, kertomusta kohtaamisistanne Nannan kanssa, muistoanne jonka halusitte jakaa kanssani, valokuvia Nannasta (ja minusta ja Nannasta).

Kirjoitin silloin, että ”Koirasta jota kukaan ei tahtonut ensimmäiseen kuuteen vuoteen, tuli viimeisenä kuutena ja puolena vuotena sellainen sylivauva ja kaikkien hyväntahtoisten ystävä, että mitään arvokkaampaa en ole elämässäni koskaan saavuttanut. Nyt oon hetken yksin, suren ja menen ja tulen vailla vastuita, mutta toivon jonain päivänä voivani ottaa samanlaisen haasteen vastaan. Jokainen koira ansaitsee toisen mahdollisuuden, jos ihminen sen ensimmäisen pilaa. Ja jos minä voin jonkun palan maailmasta toimillani muuttaa, niin nämä tarinat ovat niitä, jotka osuudekseni koen.”

talvinanna

Ja siinä missä minä tässä tarinassa muutin osakseni katsomani pienen palan maailmaa, yhden pienen koiran ja koiranelämän, muutti se pieni koira ja yhteiselo hänen kanssaan myös minut ja koko minun elämäni. Kun liki seitsemän vuotta sitten tarjosin Nannalle kodin, olin yhtä pelokas, epäluuloinen ja elämän kolhima kuin koirakin. En pitänyt itsestäni, en luottanut muihin, olin koko ajan valmiudessa puremaan kohti ojentuvia käsiä, olipa kourassa kukkakimppu tai kirves. Lähtökohtainen oletukseni oli, että minusta ei pidetä. Siinä missä otin tavoitteeksi opettaa Nannalle luottamusta itseen ja ympäröiviin ihmisiin, opin sitä huomaamatta itsekin. Oltiinpa koirapuistossa tuntemattomien keskellä osana laumaa tai kotona päästämässä uusi tuttavuus ovestamme sisälle, niin pelkkää hyvää se teki meille molemmille. Ei kaikkien kanssa tarvinnut olla kaveri ja terve pelko on ihan hyvästä itsesuojelun kannalta, mutta siinä missä aiemmin vedin rajat umpimähkään milloin kilometrien päähän, milloin ihoni sisään, oon oppinut lukemaan ihmisiä, puhumaan niiden kanssa samaa kieltä ja toisaalta hyväksynyt sen, että tietyt tyypit voin katumatta sulkea kommunikointialueeni ulkopuolelle. Nanna oli samanlainen. Osanottoviestejä lukiessani olin ensin häkeltynyt, että niin moni ihminen piti Nannasta. Sitten mä ymmärsin, että ei ne viestit vain Nannalle olleet. Kaikki te ihanat tyypit, joista tykkään yhtä raivokkaasti kuin russeli vinkuleluista, tykkäätte myös minusta. Osa teistä on ollut elämässäni jo rapiat vuosikymmenen, mutta moneen olen saanut kunnian tutustua vasta sen jälkeen, kun Nanna elämääni tuli. Ja saanen sanoa – en usko, että ilman Nannaa tuntisimmekaan. Jos minä olisin jäänyt seitsemän vuotta sitten sohvannurkkaan itkemään, jos en olisi saanut syytä elää, tuskin olisin nyt tässä. Nyt mulla on montakin syytä. Olen niistä jokaisesta vuorokauden jokaisena sekuntina valtavan kiitollinen.

Haluan myös pyytää anteeksi, etten ole juurikaan jaksanut pitää yhteyksiä ystäviin viime kuukausina. Suru on ottanut aikaa, valvottanut öitä ja sumentanut päiviä. Töistä ja velvollisuuksista suoriutuu rutiinilla, mutta muuhun ei oikein ole ollut energiaa. Kunhan päivät tässä vähän pitenevät, tulee mun vuorokausiin taas tunnetusti lisää tunteja. Ja surukin helpottaa vain suremalla, joten en suostu tuntemaan siitä syyllisyyttä vielä.

veneretki

Elämä on edelleen vähän uuden arjen opettelua, oman paikan hakemista ja tulevaisuudensuunnista haaveilua. Sysimustaa huumoria, lainakoirien ja kämppiskissojen rapsutusta, pentujen ja rescueiden ihan tässä muuten vaan -selailua. Öitä jolloin herää uneen, jossa täytyy päättää ennen heräämistä, onko edessäni näkyvä Nanna kuollut vai elossa. Aamuja jolloin sängystä noustessa väistää unenpöpperössään koiraa, jota ei ole. Iltoja kun kotiinpaluu tuntuu edelleen väärältä, kun kukaan tule ovelle vastaan. Mahdollisuutta mennä kun tykkää.

Kaiken keskellä koitan muistaa sen, mikä on ollut mulle kaikista tärkeintä seitsemän vuoden takaisesta maaliskuusta alkaen: Että Nannalla on nyt kaikki hyvin. Ei ole enää kipuja, ei pelkoja, ei eroahdistusta, ei mitään pahaa. Niille muutamille, jotka kyselivät multa Nannaa ottaessani, ettenkö haluaisi mieluummin ongelmatonta koiraa, voin kertoa olevani vieläkin sataprosenttisesti samaa mieltä kuin silloinkin – Jos ongelmattoman koiran haluaa, on ainoa paikka hankkia se lelukaupan pehmo-osasto. En ole helppo tai ongelmaton minäkään, enkä ystäviänikään sillä perusteella koskaan ole valinnut, että kenestä olisi vähiten haastetta arjen pyörteissä. Päinvastoin tylsistyn tylsästä, tykkään haasteista ja koen, että jokainen meistä ansaitsee toisen mahdollisuuden, jos ensimmäisen menettää. Nanna ei taatusti ollut helpoin koira enkä minäkään todellakaan virheettömästi sen kanssa toiminut, mutta joka ikisestä yhdessävietetystä päivästä olen kiitollinen, onnellinen ja ylpeäkin. Meillä oli hyvä elämä yhdessä.

Kiitos Nanna.
Minä sinua vaan.

lo%cc%88tko%cc%88mato

 

2015-kelat. Paskoi yms.

Vuoden viimeisinä päivinä sitä tulee aina hairahduttua siihen, että alkaa pohtia kulunutta kalenterivuotta yksittäisenä ajanjaksona. Kysyttyä itseltään kysymyksiä, kuten mikä vuodessa oli parasta ja mikä huonointa, mikä onnistui ja mikä taas ei ihan niin onnistunut, mikä jäi päällimmäisenä mieleen ja mitkä asiat/tapahtumat/päivämäärät/biisit/younameit tästä muistuttavat myöhemmin.

Tässä vaiheessa pitäis osoittaa henkistä kasvua, kypsyyttä, järkevöitymistä, asiallisuutta ja varsinkin somemaailmassa tärkeää julkisivunsa varjelemista, ja kertoa, kuinka ihana ja upea ja täydellinen ja kauniiden yksityiskohtien täyttämä vuoteni onkaan ollut, ja kuinka muistan sen ilotulituksista, kuohuviinilasillisista ja suklaaseen dipatuista mansikoista, sekä yhtä imelistä ja kuluneista elämänohjeista. Sen sijaan aion olla rehellinen. Päällimmäisenä tulee mieleen viesti, jonka todellisuudessa sain jo yhdeksän vuotta sitten, mutta josta on tullut rakkaan ystäväni Marin kanssa suoranainen käsite.

Internetin ihmemaassa, yhden silloin aktiivikäytössä olleen musiikkiaiheisen forumin syövereissä, minua lähestyi joku täysin tuntematon herrasmies yksityisviestillä. Hän tiedusteli minulta varsin viehättävään sävyyn, että ”saisko susta juzka seuraa, ettei tarviis kelaa paskoi,,,,,,,,,,”. Kyllä, luit valitettavasti oikein. Yhdyssanavirhe ja kolmen pisteen sijaan käytetyt tsiljardi pilkkua ovat raakaa totuutta. En koskaan vastannut hänelle. En pidä miehistä, jotka eivät osaa yhdyssanoja.

Miten tämä liittyy armon vuoteen 2015? Jatkan rehellisyyttäni: Tämä vuosi on ollut yhtä paskojen kelailuu, niinq. Vuoden ensimmäinen puolikas oli pelkkää sairastelua, en muista kovinkaan montaa tervettä päivää. Koirakin oireili milloin mistäkin. Aloitin koulun, johon petyin pahasti. Tajusin, etten ole käsityöläinen, vaan visuaalisten kokonaisuuksien suunnittelija ja toteuttaja. Sain elämäni ensimmäiset haukut kriitikolta. Meidän valtavan hienosta kesäproggiksestakaan ei innostuttu. Yksi isompi työkeikka meni viimehetkillä ohitseni käsittääkseni palkattomalle harjoittelijalle. Ja sitten lopulta, kun kaiken märehtimisen keskellä kysyin Marilta, että (voisko se olla mun juzka_seura ettei tarviis kelaa paskoi eikun että) MARI KERRO MULLE MITÄ MÄ TEEEEEN, sanoi Mari että ”Muuta Tampereelle!” (ja sit se sanoi sen parin päivän päästä uudestaan, ja sitten mä sanoin että ok!), niin jouduin vielä tämän elämänmuutoksen myötä luopumaan työpaikoista joita rakastin (terkkuja mun lempparein ja sekopäisin Ecco-tiimini ja superihanat Aprillin tehotytöt!), kaupungista jossa olen kasvanut aikuiseksi ja noh, kaikesta muustakin siellä elämääni kuuluneesta.

Oon ehkä paennut paskojen kelailua (no enkä ole, niitä täs on silti koko ajan kelailtu), mut kaiken tämän ansiosta oon saanut elämääni paljon sellaista juzka_seuraa (anteeksi evoluutio ja sen kanssatuotokset tämän termin viljelemisestä), joka on yhtäkkiä loksauttanut monta asiaa elämässäni eteenpäin. Askelten pituudesta en tiedä, mutta merkittäviä ne ovat olleet, se on selvää. Tällä hetkellä tärkeimmältä tuntuu se, että nyt koen olevani sellaisten opintojen parissa, jotka oikeasti vievät ammatillisesti eteenpäin. Tredun visuaalisen markkinoinnin myymälävisu-suuntautuneet supernaiset rautaisen ammattiopettajamme Mantan johdolla ovat saaneet mut näkemään maailmaa ja itseäni uusin silmin, vaikka lähipäiviä on takana vasta muutamia. Siellä käydyt keskustelut ovat herättäneet ajatuksia ja luoneet uskoa tulevaan. Enää ei tunnu siltä, että tavoitteena siintävä tutkintotodistus tulisi olemaan pääasialliselta käyttötarkoitukseltaan epämukavaa vessapaperia, vaan että se oikeasti määrittää mun tulevaisuutta. Tekee siitä sellaisen, jossa olen onnellinen, omimmillani ja Osaaja. Että vaikka maailmassa edelleenkin on valtaosa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, mitä merkitystä on sillä, laitetaanko myyntituotteet myymälään mille korkeudelle, mihin järjestykseen ja millä fontilla hintalappu on rustattu, ei se kuitenkaan vie pois sitä, että niillä asioilla me myydään. Paljon. Myös niille, jotka sitä eroa eivät ymmärrä. Voisin kirjoittaa myös esseen kiltin tytön syndrooman haitallisuudesta omaan elämään (myös) ammatillisessa mielessä, mutta jätän sen toiseen kertaan. Senkin kuitenkin ymmärsin vasta tuolla koulussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Toisenkin todella tärkeän asian ymmärsin. Piirre, jota itsessäni voin olla ylpeä, vaikka en sitä aina muistakaan tai sen olemassaoloon itsessäni aina uskokaan,  on rohkeus. Olen ihan valtavan rohkea, vaikka pelkäänkin jatkuvasti kaikkea. Tai ehkä juuri sen vuoksi. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka valitsevat aina helpoimman ja turvallisimman tien. Jäävät junnaamaan paikalleen vallitseviin olosuhteisiin olematta tyytyväisiä mihinkään (tosin eivät ehkä uskalla tuntea tyytymättömyyttäkään), tai tyytyvät ajattelemaan, että on parempi tyytyä kuin testata, onko toinen vaihtoehto parempi vai huonompi. Olisi ollut paljon helpompi jäädä Jyväskylään, varmoihin työpaikkoihin, halpoihin elinoloihin, tuttuihin maisemiin ja kuluneisiin kuvioihin, kuin maksaa itsensä osin lainarahalla kipeäksi päästäkseen testaamaan siipiään uusiin tuuliin. Mutta meikätyttö se silti lähti, ja päivääkään en ole katunut. Jäämällä en olisi saanut kotia vaaaaanhassa kivitalossa isomman kaupungin keskustassa, en asuisi nyt miljöössä, joka tuottaa visuaalista mielihyvää olemassaolollaan, en haahuilisi lenkeillä uusia katuja löytämisen riemulla, en olisi päässyt opiskelemaan visualistiksi, en päässyt haastamaan itseäni taas uuteen työpaikkaan, eikä mulla olisi näitä kaikkia mahdollisuuksia, joita nyt on. Kyllä, vieläkin välillä kelailen paskoi, ei tämä helppoa ole ollut. Mutta uhrauksien arvoista on ollut, siltikin.

Ja yhden asian oon kans oppinut. Elämässä parasta ovat juzka_seura_ihmiset, joiden kanssa voi keskustella tuntikausia löytäen ihan uusia näkökulmia kaikkeen. Turvat tukossa jurottavat ”jos sitä ei sano, ei sitä ole” -tyypit pysykööt omissa kuplissaan, jos kerran saavat niin elämästään irti kaiken mitä tahtovat. Olen vihdoinkin hyväksynyt sen, että mulle se ei riitä. Olen myös sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että mulla on elämässäni ihmisiä, paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi muuttaa ja jopa parantaa maailmaa sana, lause, ajatus ja puheenvuoro kerrallaan niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Tyyppejä, joiden kanssa ystävyys ja rakkaus on molemminpuoleista, tasa-arvoista ja kestää ne vaikeammatkin ajat. Joiden kanssa parhaat ajat on parasta, mitä elämässä on.

Kiitos Mari, kun sanoit, että muuta Tampereelle. Oon ihan valtavan onnellinen myös siitä, että nähdään nykyisin useammin kuin esim. kerran vuodessa. Tampere on parasta. Sä oot parasta. Kiitos Laura, kun lupasit että kaikki järjestyy. Kiitos toinen Laura, kun mahdollistit järjestyväksi. Kiitos Kirsi, että sanoit, että et perkele sinäkin sinne lähde, mutta annoit mun silti lähteä. Kiitos Riikat, Kaisat, Sussu, Jansku, Maaria, Anna, Tuomas, bonusanoppi, Joni, Johe, Kirsi, Aaro, Annu, Jussi, Laura, Tanja, Tiina ja kaikki muutkin asianosaiset. Kiitos Jutta, itken taas kun mietin miten kaukana oot nyt. Kiitos Iina, että otit tuhlaajavaimon avosylin vastaan ja tulit heti mun kans leikkimään kotia. Ei tullut yksinäistä oloa. Koti, sitä Tampere nyt on. Ja kiitos kaikki uudet palleroiset, jotka elämääni olette tänne muutettuani tulleet. Onhan mahtunut tapahtumaa pariin kuukauteen, huhhuh.

Koska tämä vuosi on siis todellakin pistänyt mut kelaamaan myös paskoi, niin kostoksi siitä aion vielä luetella loppuun parhaita paloja, joista tämä vuosi todellisuudessa kannattaa muistaa:
-Järkkäsin elämäni ensimmäiset babyshowerit. Emme todellakaan ymmärtäneet järjestää sellaisia muuten, mutta lempparityttöjengimme ainoa äiti-ihminen vihjaisi selkeästi, että tyypit hei, mites ois, hän tykkäis jos järkkäisitte. Ja sit se ihanuus miehineen vielä pyysi mua tulokkaan kummiksi. Vieläkin sydämessä heilahtaa, kun sitä hetkeä muistelen.
-Offspringin keikka elokuussa Mikkelissä. Fanityttö vuodesta Americana (1998) todisti eturivistä livenä, että sedät jaksaa heilua vieläkin. Bonarina löysin kimppakyytimatkoilta henkisen kaksoisolentoni/kadonneen kaksoissiskoni, tai sit evoluutio on vaan kirjoittanut rajallisen määrän elämäntarinoita ihmiskunnalle käytettäväksi, ja me jaetaan niistä yks. Terkkuja!
-Aurinkoinen aamu, kun saavuin Tampereelle bussilla, kävin Tuomiokirkonkadun Paahtimossa brunssilla parhaassa seurassa ja kävelin hiukset kammattuina ja jakku päällä jännityksestä täristen asuntonäyttöön. Näin kaiken mitä halusinkin, ja sain sen. Mun koti. Opin silloin, että Tampereella paistaa aina aurinko. Tampere all bright. Paitsi ehkä tänään, mutta sitä ei lasketa.
-Viisi puvustus- ja kaksi lavastusproggista, joista kaikista olen ylpeä. Joistakin tykkäsi jopa kriitikkokin, toim. huom.
-Kävin kolmessa työhaastattelussa. Sain kolme työpaikkaa. Kaksi niistä otin vastaan. Hain kahteen kouluun, pääsin molempiin. Saa vissiin olla ihan tyytyväinen itseensä tältäkin osin.
-Joulu. Kreisi kotijoulu Hertsikassa. Että jos ihmisen joulu voi olla HYVÄ, suorastaan hysteerisen hauska JA STRESSITÖN, niin kerrankin se sitä oli. Rasti ruutuun, tän jälkeen en vihaa joulua enää niin paljon.
-Musta tuli yllärinä täti toissapäivänä. Pikkusisko oli saanut koiravauvan. En oo vieläkään toipunut tästä. Tuituituiii!

Se kaikista suurin saavutus on kuitenkin se, että MÄ EN KUOLLUT. Kovasti maailma sitä yritti, mutta jos ei nyt kukaan aja ylitse/sorra taloa niskaan/tiputa lentokonetta mun päälle/myrkytä hengiltä/tunge luuta(a) kurkkuun poikittain/pysäytä mun sydäntä lopullisesti näiden viimeisen parin päivän aikana, niin selvisin tästä vuodesta hengissä. Kaiken ansiosta oon oppinut itsestäni ja maailmasta valtavasti, ja oon tällä hetkellä tyytyväinen elämääni. En nyt mitenkään ylitsetursuavan onnellinen, lillu siirappiliemissä tai ajele taivaalla hattarapilvillä kuten Pikku Myy muumitunnarissa, mutta peruspalikat (koti, työ, koulu, terveys, koira) on kohdillaan, elämässäni olennaisina osina olevat ihmiset minulle rakkaita ja peilistä katsova hahmo on tutumpi kuin vuosi sitten.

Kiitos tästä vuodesta, te mukana kulkeneet.
Ensi vuonna on tiedossa ihan uudet tarinat, ja toivottavasti myös aikaa keskittyä nauttimaan niistä pelkän hengissäpysymisräpiköinnin sijaan.

Kiitos 2005-2015.

Tämä kirjoitus on rakkauskirje Jyväskylälle. Kaupungille, jossa olen elänyt kymmenen vuotta. Koko aikuisikäni, yli kolmasosan elämästäni. Kaupungille, joka on ollut minulle kymmenen vuoden ajan koti.

Ensikosketukseni Jyväskylään oli kesäkuussa 1987 keskussairaalan synnytysosastolla. Valehtelisin jos väittäisin omaavani syntymästäni minkäänlaisia mielikuvia, mutta tässä kaupungissa se on todistettavasti tapahtunut. Aidot muistikuvat ovat oletettavasti nelisen vuotta myöhemmin tapahtuneesta pikkusiskoni syntymästä, jotain hataraa valkeaviherää, sairaalan käytävää ja lasiovea. Sen jälkeen Jyväskylä oli minulle pitkään vain ysitien ramppi, vihreää harjua ja muutamia kerrostaloja moottoritien vieressä matkalla idästä Tampereelle. Keväällä 2004 saavuin tänne ensimmäistä kertaa omasta valinnastani, hetken päähänpistosta kiinnostavien järjestötouhujen perässä viikonlopun viettoon. Tunsin täältä vain yhden ihmisen. Hän lähti oppaakseni, kävelytti läpi hämärtyvän toukokuisen illan. Olin saapunut tänne junalla Kainuun synkimmästä perähelvetistä, Kajaanista, jossa silloin lukiota kävin. Häkellyin välittömästi Jyväskylästä, sen kauneudesta ja kaupunkifiiliksestä. Muistan tärkeimmät selvästi: Matkakeskuksen lentokenttähenkinen miljöö, kirkkopuiston ja kävelykadun uudehkot valaistukset, Pizzeria Marian nurkkapöytä, kävelyputki junaratojen ja rantaraitin yli ja se kaikista kaunein: Kuokkalan silta yövalaistuksessaan. Istuin Ainolanrannan puolella portailla, tuijotin vedestä heijastuvaa kuvajaista kaupungista ja totesin ääneen, että rakastan tätä paikkaa. Tämä olisi minun kaupunkini. Ehdoitta.

Seuraavana talvena aloin hiljalleen harkitsemaan muuttoa pois Kainuun ankeudesta. Ensin pohdin Tamperetta, joka olisi isompi, mutta myös kauempana kaikesta vanhasta. Jyväskylän kauneus ja jyväskyläläiset ystäväni, siihen mennessä heitä oli tullut jo muutama lisääkin, saivat minut kuitenkin tekemään päätöksen ja hakemaan abivuodeksi tänne lukioon. Muistan kevään 2005, Disco Ensemblen keikan Lutakossa, kaupungin valot Seminaarimäen kampukselta katsottuna ja sen fiiliksen, kun tiesin, että mun elämä tulee kohta olemaan täällä, tässä kaupungissa. Ja niin tapahtui. Ensimmäisen kuukauden majailin Tourulassa pienessä vihreässä puutalossa, toimiston sohvalla rinkkaan ja putkikassiin tärkeimmän omaisuuteni sulloneena. Kahdeskymmenes seitsemäs päivä kesäkuuta armon vuonna 2005 monen yhteensattuman seurauksena sain avaimet toiseen vihreään puutaloon, josta oli tuleva kotini seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Siitä tuli koti myös monelle muulle ihmiselle, niin kämppiksille kuin ystävillekin. Ja lopulta myös Nannalle, tuolle pienelle russelia muistuttavalle täystuholle, jonka kanssa vieläkin elämäni jaan.

Sen jälkeen olen asunut useammassa eri asunnossa, ollut yhdessä asukasyhdistyksen pj, yhdestä maksanut vuokran sijaan vastiketta ja remontoinut itselleni kodin. Muutamiin olen kulkenut omilla avaimillani, vaikkei posti niihin ole koskaan tullutkaan. Tässä kaupungissa vierähtäneen vuosikymmenen aikana olen reissannut täältä pois lukuisia kertoja, mutta palannut yhtä usein. Olen kouluttautunut, suorittanut tutkinnon, ollut työtön, tehnyt, pardon my french, ihan vitusti töitä, luonut uraa ja saanut nimeäkin, tai näin minulle on kerrottu. Itkenyt monesti miettiessäni, mikä musta oikeasti tulee, mutta aina musta on jotain tullut. Saanut uskomattomia ystäviä, joiden kanssa yhteys ei toivottavasti koskaan katkea. Olen rakastunut, rakastanut, ollut rakastettu. Olen perustanut ystävien kanssa oman mimmiliigan, Viitaniemen tekojäällä treenaavan höntsälätkäjoukkueen, joka on silkkaa parhautta. Olen maksanut jäsenmaksun ainakin neljään eri teatteriin, puvustanut seitsemään, toiminut osuuskuntayrittäjänä yhdessä ja opettanut taitojani nuorille puvustajanaluille toisessa. Käynyt Blazessa, Lutakossa ja Ilokivessä keikoilla, ollut töissä monenlaisissa tapahtumissa ja yhtä useassa firmassa, shoppaillut kävelykatukirppiksellä, järjestänyt muotinäytöksen kauppakeskukseen, aamulenkkeillyt harjulla ympäri vuoden, myös umpihangessa keskitalvella, pelannut minigolfia satamankärjessä kymmenen sentin koroissa edustusvaimoa leikkien, haahuillut vieraita katuja tekemässä niistä tuttuja, vihannut Taivaallisen rahan aukiota ja muita kaupunginisien turhakesijoituksia, lukenut Kesaria kannesta kanteen, kirjoittanut sinne kerran yhden mielipidekirjoituksenkin… Tehnyt valtavasti vaikka mitä, mikä on onnistunut vain Jyväskylässä, ja tutustunut siinä samalla mielettömään määrään hienoja ihmisiä. Vähemmän hienoihin myös. Kaiken sen keskellä ihan itse luonut tästä kaupungista itselleni kodin.

Nyt se asia on kuitenkin muuttumassa. Tämä on tältä erää viimeinen päivämäärä, jolloin mun postit on tulleet Jyväskylän osoitteeseen. Huomisesta alkaen osoitteeni on Tampereella. Tampereella, johon mun piti muuttaa jo silloin kymmenen vuotta sitten. Kaupunkiin, jossa on enemmän kaikkea. Ihmisiä, katuja, katuvaloja, kauppoja, teattereita, kouluja. Enemmän mahdollisuuksia. Tänään mun pieni elämäni on laatikoissa ja jätesäkeissä ja mua odottaa Tampereella vanhassa kivitalossa pienempi määrä neliöitä, kuin missä olen koskaan tähänastisessa elämässäni hetkeäkään asunut. Vain yksi ikkuna, mutta istumaleveällä ikkunalaudalla, liikenteen äänet ja täysin uusi arki. Uudet unelmat, uudet mahdollisuudet toteuttaa niitä.

Don’t get me wrong, en minä Jyväskylää kokonaan ole hylkäämässä, ainakaan vielä tänään. Seuraavan kuukauden ajan ramppaan täällä hoitamassa työni loppuun ja itkemässä viimeiset itkut tästä kaupungista luopumisen tuskasta. Enkä mä tiedä, mitä elämä tuo, voihan hyvin olla, että palaan jo keväällä muuttolintujen kanssa, jos Tampereelta ei löydykään sitä, mitä elämältäni haluan. Toisaalta voi myös olla niin, että olen vuoden päästä Kööpenhaminassa, Prahassa tai Pariisissa, jos siihen avautuu mahdollisuus. Minä en vielä tiedä. Mutta sen minä tiedän, että jos tänne jäisin nyt, en saisi sitä koskaan selville. Että missä minä oikeasti tahdon olla. Mutta kun lähden, voin joskus palata tietäen, että tahdon olla juuri täällä. Jos niin on. Se selvitköön aikanaan.

Kiitos Jyväskylä kaikesta. Olin itseltäni hukassa kun kymmenen vuotta sitten tänne muutin. Kiitos että kasvatit minusta taas minut. Silloin en tiennyt, kuka olen, mutta tiesin mitä halusin. Vuodet muuttivat paljon, kuten niiden kuuluikin. Nyt tiedän kuka olen, ja lähden maailmalle selvittämään, mitä haluan. Just nyt se on 19m2 vanhaa kivitaloa, toivottavasti niitä oikeita ovia avaava koulupaikka ja miljöö, jossa en tunne vastaantulijoita. Kaupunki, joka ei sammuta katuvalojaan yöksi, jossa oman alan yrittäjyys on mahdollista ja josta pääsee alle kahdessa tunnissa kaikkialle, missä useimmin tarvitsee vierailla. Jos minä reissuiltani löydän kaipuun takaisin näihin maisemiin ja näihin rajallisempiin mahdollisuuksiin, niin tulen kyllä takaisin. Mutta nyt en voi jäädä. Olen itselleni velkaa lähdön.

Yksi minua Tampereelle odottava linkitti matkamusiikkia. Minäkin lupaan vihellellä matkallani.

Matkani Nikonistiksi, osa 1.

Oon aivan unohtanut uutisoida suuresta saavutuksestani: En kuollut kaksseiskana. 28 ikävuotta läsähti mittariin noin kuukausi sitten. Olisin ollut vähintäänkin fiiliksissäni jo tästä saavutuksestani (selvennys: olen kuluneen vuoden aikana mm. kaatunut pyörällä kahdesti, saanut aivotärähdyksen lennettyäni lenkillä nurin, sairastanut eeppisiä tauteja ja muutenkin päätynyt liian usein erinäisille riskirajoille, joten kyseessä todellakin on saavutus), mutta vielä enemmän fiiliksissäni olin parhaasta synttärilahjasta, jonka olen koskaan saanut. Oman järjestelmäkamera! Hemmetin hyvä sellainen! No more itkua pokkarin kanssa! No more tuskailua kännykkälaadun parissa! No more mankumista, että kuka vois kuvata mun puolesta sitä ja tätä! MINÄ VOIN KUVATA ITSE! Minä ja minun uusi Nikon D7000! <3

nanna&bluemoment

Olen aikanaan kuvannut järkkärillä niin peruskouluvuosina kuviskerhossa kuin kuvislukion valokuvauskursseillakin, mutta kameran teknistä käyttöä vahvemmin on mieleen jäänyt taiat, joita tein pimiössä kuvia kehittäessä. Sittemmin digiajan alettua kuvasin useita vuosia bridgemallisella Panasonicilla, jossa sai säätää asetuksia osin itsekin. Sen hajotessa suru oli suuri ja taloustilanne huono, joten korvaajaksi tuli Canonin peruspokkari, jonka tehot tuntuivat auttamattomasti liian pieniltä parempaan tottuneelle. Niinpä viime vuosina kuvaaminen on jäänyt pääasiassa kännykän varaan. Nyt saatuani järkkärin kätösiini sain myös ehdottoman kiellon olla koskematta automaattiasetuksiin, joten oon lähtenyt liikkelle ihan perusteista. Olen muuten pikkuisen fiiliksissäni näistä mahdollisuuksista, mitä kuvaamiseen manuaalisäätöjen kautta aukeaa. Olen myös ymmärtänyt sen, etten osaa vielä oikeastaan mitään. Mutta kohta aion osata, hiljalleen.

No more sanahelinää, nyt tulee kuvatulva lemppariotoksistani ensimmäisten viikkojen ajalta. Ja ei, nämä kuvat eivät liity töihin. Millään tapaa. Rasti seinään [x].

mörkö

midsummer after rain

mörkö&fiftyshades

yaaaaawwwwnn

aitaa
napsteri nappendeeros

birch

isi ja kokko

kokontekijän kädet

isi ja nappi

naked cake  kukkulan kuningatar Kaikki kuvat (c)Anniina Kärkkäinen.

Pressikuvia ja elämäpalapeliä

satuihin eksynyt toivolan vanha piha 1

satuihin eksynyt toivolan vanha piha 2

satuihin eksynyt toivolan vanha piha 3

Kuvat: Matti Partanen

Nyt tiedän sen / elämä aikuisen / ei ole jatkuvaa kesälomaa

Askeleen edellä / tai kaksi jäljessä / jatkuvalla sykkeellä / silti aina myöhässä
Kiire, kiire, kiire painaa / on elämä lainaa / on elämä lainaa vaan
Ei oo aikaa pysähtyy / 
enkä sitä tahtoiskaan
 / elämälle löytyy syy
 / kun riittävän kovaa juoksee vaan

…lauletaan Toivolan Vanhalla Pihalla ensi viikosta alkaen, kun Teatterikoneen kesäteatteriprojekti Satuihin eksynyt saa ensi-iltansa 8.7. Itse oon laulellut tuota jo koko kesäkuun sompaillessani kiireellä koulun ja kolmen työn väliä. Päivät on olleet pitkiä ja aikataulut vaatineet vähintäänkin järjestelemistä, mutta en silti vaihtaisi osaani kovinkaan halvasta hinnasta. Oon kuullut kauhisteluja siitä, miten ihmeessä pärjään tällaisen aikataulupalapelin ja suurehkon työmäärän kanssa, mutta totuus on se, että tämänhän mä parhaiten osaan ja tästä eniten nautin. Suuremmalla todennäköisyydellä turhautuisin, jos tekisin päivästä toiseen yhtä ja samaa staattista työtä. Varsinkin nyt koulun jäätyä viime viikon lopulla kesätauolle tuntuu hyvältä, kun ehtii keskittyä täysipäiväisesti visuhommiin. Proggista proggiksen perään ja vähän myymälähommia siinä välissä!

Parin viikon päästä on kesän kolmas ensi-ilta, Ratkaisukeskeinen populaarimusikaali Kansantauti Kulissilla. Siihen koordinoin pukujen lisäksi myös lavastusta ja tarpeistoa, eli vastuullani on siis koko skenografia valoja lukuunottamatta. Kokonaisvaltaisuuden myötä mulle tuli tarve puuttua itselleni epätyypilliseen tapaan myös maskeerausten suunnitteluun, minkä vuoksi googlasin juuri ensimmäistä kertaa hakusanoilla ”johanna tukiainen”. Okei, tarkentavana hakusanana oli myös ”makeup”, ehkä se oli myös lieventävä asianhaara. Silti tunsin muuttaneeni jotain maailmastani peruuttamattomasti. Vaikka sivuhistorian tyhjentäisi, niin ei tätä tekemättömäksi saa. Pelkään porttiteoriaan, kohta surffailen seiskan sivuilla julkkisjuorujen perässä kuin paatunut tekijä. Karu mielikuva.

Mutta tiedättekö mitä? Luulen että työt suojelevat minua siltä uralta määrällään. Näille töille löytyy syy / ei ehdi huonoille sivuille etsiytyy. Muuten mulla vois olla taipumusta päätyä ongelmakäyttäjäksi asti. Viikonloppuna vapaapäivää viettäessäni unohdin itseni Pinterestiin noin viideksi tunniksi. Siellä sentään koen kehittäväni itseäni ammatillisestikin, kun somistuksia ja sisustuksia tutkailen. Joo, vapaapäivänä sellaista. Minkä sitä ihminen intohimolleen voi.

Nyt ihminen voi viedä koiransa iltalenkille ja etsiytyä sen jälkeen peiton alle odottelemaan huomista työpäivää ja neljäätoista sitä seuraavaa. Arvatkaapa mikä sen jälkeen alkaa? KESÄLOMA. Minun ikioma kesälomani, kesto puolitoista viikkoa. Kyllä kelpaa sekin. Arvatkaa mitä sitten aion laulaa? Oletettavasti Satuihin eksyneen loppulaulua. Loppulaulut jäävät aina soimaan päähän.

Kiire, kiire ei saa määrittää ihmiselämää / 
tai jäljelle ei jää
sadun taikaa ollenkaan / 
sateenkaarta loistavaa

Elämälle löytyy syy 
kun hiljentää ja pysähtyy


Kaikenlaista propagandaa se tuo meidän Aaro biiseihin piilottaakin. :)

1+1

Kivaa asiaa! Toivolan Vanhan Pihan viikonlopussa tapahtuu, kun Pääsiäispiha valtaa tuvat ja tantereet kolmatta kertaa! Jälleen kerran olen saanut myös kunnian tehdä yhteistyötä heidän kanssaan ja stailata pihaoppaina la-su häirivät pääsiäistrullit. Kulissin uudesta pukuvarastosta on kaivettu asut esiin ja toimitin ne tänään Toivolaan odottamaan käyttäjiään. Pidän peukkuja pystyssä, että asut ovat trulleille mieleiset :) Toivolan väki on järjestänyt taas paljon muutakin erilaista oheisohjelmaa, on eläimiä rapsuteltavana ja meidän Teatterikoneen Aaron trubaduurimusiikkia kuunneltavana. Sinne kaikki viikonloppuna siis!

toivolan vanha piha pääsiäispiha 2015
Vähemmän kivaa asiaa: Alkaa taas hermot kiristyä reistailevan selän kanssa. KIRJAIMELLISESTI. En tiedä mikä saakelin hermopinne sinne aina muodostuu, mutta taas tänäkin aamupäivänä muutaman kassin raahaileminen ympäri kaupunkia tuotti sen sorttisen kivun, että luulin makaavani loppuillan selälläni lattialla. Viitisen tuntia kävellessä notkahteli ja istuallaan särki, kunnes sit taas (sohvalla huonossa asennossa maaten, toim. huom.) onnistuin ilmeisesti jotenkin muljauttamaan jotakin nivelistöstä takaisin oikealle paikalleen ja kipu katosi yhtä nopeasti kuin tulikin. Äskeinen iltalenkki koirien kanssa taittui juosten. Että varaa siinä sitten lääkäriaikaa, kun sinne pitäisi päästä sillä samalla punaisella sekunnilla, kun kipu alkaa, että sitä osaisi oikeasti kuvailla tuntemuksiaan, ja ne lukkoon menevät kohdat löytyisivät helposti.

Oon pohtinut tässä jo pidempään työtuoliasioita, juurikin selkäni takia. Koulussa puolet tuoleista on käytännössä samantien rampauttavia, jos niissä tunninkin istuu, mutta onneksi osa on tukevampia ja niissä pystyy keikkumaan useammankin tunnin putkeen. Kotona taas tilanne on se, että aiemmin työtuolina loistavasti toiminut jumppapallo teki lähempää tuttavuutta lattialle tipahtaneen nastan kanssa, jonka vuoksi se muutti Mustankorkean jätteenkäsittelylaitokselle jo aikapäivät sitten. Olen testaillut erilaisia satulatuoleja kaupoissa, niiden konsepti kiinnostaisi, mutta vielä en ole mieleistä mallia löytänyt. Jumppapallo taas on vähän turhan tilaavievä työpöydän taakse. Kesäksi on tulossa kolme puvustusta, ja vanhalta pianojakkaralta en ainakaan pysty ompelemaan jos liikkumiskykyni tahdon säilyttää, se on harvinaisen selvä fakta. Seisomakorkeuksinen pöytä on tällä hetkellä kiilaamassa harkintalistallani ykköseksi, se kun poistaisi murheen työtuolista mukanaan.

Mutta kertokaa, jos joku samantyyppisistä vaivoista kärsivä/kärsinyt tätä lukee, mikä tähän selkään parhaiten auttaisi? Buranakuuri? Kiropraktikko? Napropaatti? Jäsenkorjaaja? Manaaja? Istumislakko? Korkkarikävely? Uhrilahjat? Koskenkorva? Rukattu ruokavalio on testauksessa muutenkin ja liikuntaa tulee päivittäin, kiitos pienten nelijalkaisten personaltrainereideni. Kiukuttaa niin samperisti olla osa-aikaisesti puolirampa ja voimaton.

Vaik toisaalta mulla on kuitenkin myös mylittlepony-värityksiset hiukset, niin niiden myötä pitäis tulla myös niitä supervoimia. Et joo, voin ottaa vastaan selänparannusohjeiden sijasta myös manuaalin supervoimien käyttöön.