On yhtä huumaa rock’n’roll

Arvio: Kulttimusikaali Rocky Horror Show! osuu ja uppoaa

Richard O’Brienin kirjoittama kulttimusikaali Rocky Horror Show! viettelee katsojansa. Sen viesti on liberaali alleviivaten seksuaalista voimaa, vapautta ja erilaisuutta.

Tässä 70-luvun hulvattoman hauskassa, visuaalisesti rikkaassa tanssi- ja musiikkinäytelmässä rikotaan rajoja. Tahallisen kömpelö käsikirjoitus leikittelee camp-henkeen b-luokan kauhu- ja scifi-elokuvilla.

Konservatiiviset Janet (Elsa Kalervo) ja Brad (Petteri Olkinuora) ovat juuri kihlautuneet. Auton rengas puhkeaa ja pari hakeutuu sateensuojaan läheiseen linnaan, jonka isäntä on eriskummallinen transvestiitti tiedemies Frank N. Wurst (Pablo Delahay), joka viettelee pariskunnan ja haastaa heidän arvojaan toden teolla. Asiat alkavat mennä vain sekopäisempään suuntaan.

Ohjaaja Antti Viitamäki tuntee materiaalinsa läpikotaisin, sillä sovitus onnistuu ja hän uskaltaa ottaa taiteellisia vapauksia, jotka näkyvät leikittelynä lavastuksessa ja liioitellussa humoristisessa elekielessä.

Luovat lavastusratkaisut yhdessä valosuunnittelun kanssa syventävät tarinaa entisestään ja yllättävät nokkeluudellaan. Puvustus toimii.

Rami-Jussi Ruodemäki ohjaa musiikin. Orkesterin soitto sekä näyttelijöiden laulu ovat tyyliteltyjä suorituksia. Anne Joutsimäen koreografiat ovat uskomatonta katseltavaa, niiden vaihtuvuus ja haasteellisuus pitävät otteessaan.

Suuri näyttelijäkaarti onnistuu tarkasti ja räiskyvästi tulkitsemaan hahmoja. Elsa Kalervon Janet ja vastanäyttelijä Petteri Olkinuoran Brad näyttäytyvät roolipuhtaina suorituksina.

Pablo Delahay on ilmiömäinen itsekeskeisenä, vallan- ja seksinnälkäisenä tohtori Wurstina. Ville Leppänen esittää Wurstin suloista luomusta Rockya onnistuen naiivissa olemuksessaan.

Rocky Horror Show on ilmiö, jolla on oma faniverkostonsa. Kuuleman mukaan interaktiivisiakin esityksiä, joissa yleisö saa osallistua, on luvassa. Jokaisen pitäisi nähdä Rocky Horror Show ainakin kerran! Itse menen toisenkin.

Saara Heikkilä / KSML.fi

Junalippuja ja identiteettikriisiä

Oon taas junassa kohti kotia. Hauskaa, että alan jo tunnistaa ja moikkailla muita samoissa junissa usein näkemiäni ihmisiä. Huomenna taas aamulla seiskaan päivätöihin, kolmelta junaan ja Jyväskylään toiselle teatterille ja sit taas junaan ja yöksi takas kotiin. Eihän tämä millään mittapuulla järkevää ole, mutta nautin joka hetkestä. Rakkaudesta lajiin.

IMG_20160717_203740.jpg

Huominen reissu tosin on rasti seinään -henkinen. Se on tähän tietoon viimeinen treenikerta Jyväskylässä. Seuraavan kerran kun sinne perjantaina menen, on jo ensi-ilta, ja menen katsomoon jännittämään muiden suoritusta. Itse en voi tehdä enää mitään. Toinen ensi-ilta on lauantaina. Ja se mikä vielä enemmän jännittää, on se, että niiden jälkeen alkaa teatteritauko, jonka loppua ei ole määritelty. Mulla ei nimittäin ole vielä seuraavaa proggista tiedossa. Oon aloittanut puvustushommien työkseni tekemisen keväällä 2011, eikä sen jälkeen ole mennyt kuin muutama lyhyt pätkä, jolloin ei olisi ollut produktioita työn alla. Aina on ollut joku juttu vähintään suunnitteluasteella. Nyt ei ole mitään. Kun Kulissin Rocky Horror Show ja Teatterikoneen Hannu ja Kerttu ovat startanneet näytöskautensa, ei mulla ole enää proggiksia kesken. Se on pienen identiteettikriisin paikka.

Rakastan mun nykyistä päivätyötä muotikaupan parissa, työpaikkaa, toimenkuvaa ja säännöllisyyttä. Rakastan stailaamista, asiakaspalvelua, myyntiä ja kaikkea hallinnollisempaa taustatyötä, joita tällä hetkellä saan hoitaa. Rakastan vaatteita, ihmisten kohtaamista ja ratkaisujen löytämistä, jotka edelleen kuuluvat jokapäiväiseen toimenkuvaani. Mutta silti mua hirvittää luopua puvustamisesta niin, ettei se enää määritä kuka olen. Olen tottunut olemaan teatteripuvustaja. Se on kuluneet kuusi vuotta ollut mun pääasiallinen status, sana jonka kautta oon esitellyt itseni useimmille uusille ihmisille, joille on pitänyt jotain itsestään kertoa. Kun ei ole proggista työn alla, ja leipänsäkin ansaitsee muista hommista, tuntuu oudolta pitää Instagramin esittelytekstissä ykköstittelinä costume designer. Someajan murheet.

Sen lisäksi, että tuntuu että joutuu muotoilemaan identiteettinsä uuteen verbaaliseen muotoon, on kaikista haikeinta irrottaa otteensa näistä proggiksista jo monta päivää ennen enskareita. En ole muiden töiden vuoksi näkemässä ennakkovetoja, en tekemässä viimeisiä silauksia. Työryhmät tekevät ne mun ohjeideni mukaan. Minä vingun ja vikisen kuvamateriaalia whatsappin kautta ja yritän saada livestreamia treeneistä luuriini, mutta en ole livenä paikan päällä silittämässä puseroita, ompelemassa paitoihin paremman värisiä nappeja tai laulamassa katsomossa samoja biisejä kymmenettä kertaa. Paatuneesta perfektionististä se tuntuu kovin vaikealta. Haluaisin olla läsnä työryhmille, toteuttaa ohjaajien viime hetken toiveita, pohtia ratkaisujen toimivuutta puvustustiimin kanssa ja tsempata esiintyjäkaartia tauoilla yhä loistokkaampiin vetoihin. Haluaisin olla läsnä, tukena ja avuksi. Mutta elämänvalintojeni vuoksi en ole, ja se pistää sydämessä. Minun rakkaat tekevät siellä näytelmiä kasaan, mutta minä en ole paikalla niinkuin mun kuuluisi olla. Olen aina verrannut oman puvustuksen ensi-illan olevan mulle kuin oman lapsen syntymä. Ne ovat mun pieniäni, joiden aikaansaamiseksi olen vuodattanut sekä sydänvertani että hikikarpaloita usean kuukauden ajan. Produktion syntymäpäivinä ensi-illoissa juhlin, mutta myös suren: kun esirippu nousee, päästän ne samalla hetkellä vapauteen itsenäistymään. Esiripun laskiessa ne ovat jo omillaan.

Puvustaminen on mulle taiteen tekemistä. Käytännönläheisen ja ratkaisukeskeisen, mutta taidetta kuitenkin. Tarvitsen tietyn määrän luovaa työtä tunteakseni olevani elossa. Proggistauoilla iskee aina valokuvaus- tai vaikka sisustusvimma. Mua vähän pelottaa, mitä hullutuksia keksinkään nyt, kun tauolle ei ole päättymispäivää tiedossa. Ylikiehuva luovuus kun on varsinaista hulluuslaavaa. Se vaan virtaa ja polttaa kaiken tielleen osuvan uuteen muotoon ollen mahdotonta pysäyttää keinotekoisesti.

Tämä on avoin tarjous Tampereen teattereille ammattilaisuusstatukseen katsomatta: jos työjälkeni miellyttää ja puvustajalle olisi tarvetta, saa muhun kyllä ottaa yhteyttä. Työajat asettavat omat haasteensa sille mihin venyn, mutta toisaalta tämäkin kesä on kyllä osoittanut, että kaikkeen pystyy kun tahtoo. Viiteen päivään muotikaupan parissa ja siihen päälle illat ja viikonloput teatteria. Huh.

Tiedän vielä yhden asian, minkä suhteen pitäisi opetella venymään enemmän. Ehkä mä voisin antaa itselleni luvan olla teatteripuvustaja, vaikka produktiota ei työn alla olisikaan. Koska sitä minä aina pohjimmiltani taidan olla. Työnarkomaani ja elämäntapataiteilija, freelancer-puvustaja. Ja aivan valtavan onnellinen saadessani olla juuri sitä.

Vaan sil on väliä – Kuinka mahduttaa elämänsä alle 20m2 yksiöön, osa 2

4.Mitä mä tarvitsen?
Jos tähän mennessä on jo karsittu ulkoisista puitteista pois kaikki ylimääräinen, niin nyt alkaa se turhasta irtaimesta luopuminen. Tämä on siis oikeastaan se ainoa konkreettinen neuvo, kaikki aiempi on ollut asioiden henkistä työstöä. Lyhyesti ohjeistus menee näin:

-Säilytä vain sellainen, mistä olisit yhä valmis maksamaan

-Hyödynnä tavaroiden ja tilojen kaikki potentiaali, multifunktionalismi on in

-Valitse ja vaali vain kauniita käyttötavaroita, niin niiden esilläpitäminen ei tuota visuaalista tuskaa

-Luo oma linjasi ja pysy siinä kaiken suhteen, esimerkiksi tietty värimaailma, aikakausi tai tyylisuunta, niin kokonaisuus pysyy hallittuna. Tämä pätee niin vaatekaappiin, astiavalikoimaan, sisustukseen kuin oikeastaan mihin tahansa muuhunkin.

koira sängyllä

Väitän, että suurimmalla osalla suomalaisista on suurin osa tavarasta enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin välttämättömyyksiä. Jos myönnät väitteen todeksi, olet jo ottanut ensimmäisen askeleen ongelmasta irti päästämiseksi. Ei pääsemiseksi, vaan päästämiseksi. Tavarasi eivät omista tai kahlehdi sinua isoon asuntoon. Sinä omistat tavarasi, roikut niissä omasta tahdostasi. Tunnetekijöiden vuoksi, käytäntöä helpottaaksesi, pahan päivän varalle, onhan näitä syitä. Kerrataan vielä: Se olet sinä joka roikkuu tavarassa, ei tavara sinussa.

Kuten sanottu, olen esteetikko ja hamsteri, mikä yhdistelmänä aikaansaa sen, että varastoni kaiken suhteen olivat vielä jokunen vuosi sitten erittäin massiiviset. Olin karsinut tavaramäärää rankalla kädellä jo edellisien muuttojen yhteydessä, mutta tämä viimeisin vähensi radikaalisti kaikkea. Netti ja erinäiset kodinjärjestelyoppaat ovat täynnä vaikka minkälaisia vinkkejä siihen, miten vähennät tavaramäärääsi ja siivoat kaappisi, mutta mulle on aina riittänyt yksi ainoa itse lanseeraamani kysymys: Ostaisinko tämän vielä, jos törmäisin tähän nyt kaupassa? Jos en osaa päättää, kysyn kysymyksen eri valossa: Lähtisinkö kauppaan etsimään ja ostamaan juuri tätä tuotetta? Jos vastaus on kielteinen, on hyvin vähän syitä, miksi kyseinen tavara tulisi säilyttää. Random muistoesineet -boksi on toki ihan sallittua omistaa, ja sellaisen saa mahtumaan kämppään kuin kämppään, mutta senkin koon ja sisällön suhteen on hyvä pitää joku roti itsellään.

astiakaappi

Nyt tilanne on jo aika hyvä: En omista enää kovinkaan paljoa mitään, mikä ei olisi aktiivikäytössä. Paperitavaraa on vielä karsittavana ja vaatekaappi täytyy käydä taas läpi kevään tullen, mutta muuten mennään siedettävissä määrissä. Kaikki kauniit ja rakkaudella valitut käyttöastiani mahtuvat säilöön pieneen kuivauskaappiin, kattilat ja paistinpannut uunin peltilokeroon, liinavaatteita on minimimäärä (esim. pussilakanoita on kaksi: toinen käytössä, toinen varalla), vaatekaapissa ei enää pyöri viisiä(toista) rikkinäisiä farkkuja ja kylppärin purnukkavalikoimassa on vain sellaisia tuotteita, joita oikeasti käytän useammin kuin kerran vuodessa. Huonekalujen suhteen harrastan multifunktionalismia: Sänky muuttuu sohvaksi, kun koristetyynykasan asettelee selkänojaksi, keittonurkkauksen baarikorkea työtaso toimii ompelu- ja kirjoituskäytössä seisomatyöpisteenä, ja työtason ääreen kirpparipalstalta löytynyt baarituoli palvelee tarvittaessa myös keittiöjakkarana.

Kodissani ei silti ole askeettista, päinvastoin. Useimmat käyttöesineet todellakin ovat niin kauniita, että saavat näkyä. Keittiötavaroiden suhteen olen ollut todella valikoiva, sillä kun keittiönurkkaus eli ole oma erillinen tilansa vaan osa huonetta, ei siellä tarvitse olla mitään, mikä ei miellyttäisi ulkonäöllisesti. Rakastan mun turkoosia blenderiä ja saman sarjan leivänpaahdinta (joka on kyllä turhake, kun allergoissani en juurikaan leipää tule syöneeksi) niin, että niille ei ole edes tarvetta etsiä tilaa kaapista, kun näyttävät pöydällä niin kivoilta. Keskimääräiset tiskiainepullot ovat rumia, joten vaihdoin tiskiaineen kaunisetikettiseen lasipulloon. Tiskiharja ei ole mikään designin riemuvoitto, vaan perinteinen markettiharja, mutta sentään se on musta, joten se sopii hyvin pullon kaveriksi, samoin kuin koukuissa hellan vieressä roikkuvat mustavalkoiset patalaput. Hauskaa on ollut myös huomata, että niin paljon kuin minä tiskaamista inhoankin, on koko ajan silmissä olevan keittiön puhtaanapitäminen oikeastaan nykyisin aika iisiä. Pieni määrä kauniita astioita on melkein ilo tiskata. Melkein. Ainakin kun tiskiainekin on kauniissa pullossa.

yksiön keittiö

Kolmesta asiasta olen varsinaisesti tinkinyt. Minulla ei ole mikroa, vaan lämmitän ruoat uunissa tai hellalla. Toisinaan se vituttaa hetken, mutta enemmän vituttaisi ruma iso mikromöhkäle viemässä muutenkin vähää pöytätilaa. Kaappeihinkaan ei mahdu, joten päätin pärjätä ilman. Toinen asia on kirjahyllyttömyys. Päätin olla hankkimatta sellaista, vaikka se tarkoittaakin sitä, että lähes kaikki kirjani ovat surullisesti pahvilaatikoissa alakerran häkkivarastossa. Tiedostin kuitenkin sen, etten varsinaisesti käyttäisi niitä kirjoja päivittäin, joten olisi ollut liian iso uhraus tuoda näin pieneen tilaan isoa hyllyä, johon ne mahtuisivat. Kolmas homma on se kinkkisin. Möhkälemäinen stereosoitin kajareineen on ensimmäinen hankintani omilleni muutettuani, maksoin siitä 225e. Rahat olin raatanut kasaan kesätöissä maatilalla. Muistan sen elämäni eeppisimmän rusketuksen (takana ehkä pari palamista heinäpellolla) ja voitontunteen, kun valikoin huolella pikkukaupungin tarjonnasta parhaimmanlaatuisen soitinsetin ja kannoin sen kuusitoistavuotiaan vapaudenriemulla ikiomaan vuokrakotiini. Kasettipesät eivät ole olleet hyötykäytössä ensimmäisen vuoden jälkeen oikeastaan lainkaan, mutta muilta osin se on laulanut käytännössä päivittäin kaikkien näiden vuosien ajan. Minä suorastaan toivoisin, että Philipsini pettäisi lopultakin ja masiina hajoaisi, jolloin se saisi kokea ns. luonnollisen poistuman pois luotani. Mutta niin kauan kun se toistaa äänen edelleen yhtä perhanan hyvälaatuisena kuin silloin ostohetkelläkin, ei musta ole siitä luopumaan edes esteettisyyden nimissä.

 

Lisäksi on muutama hyvä niksi tilojen hyödyntämiseen, joita noudattamalla pienessäkin tilassa asumisesta tulee mielekästä, vaikka tavaraa olisikin. Tässä päästään taas multifuntionalismin ytimeen: Näe kaiken tilan potentiaali.

-ovien hyödyntäminen (oven yli ripustettava naulakko, kaapin- tai komeronoven sisäpuolelle laitettavat tarrakoukut)
-ovien yläpuolen hyödyntäminen hyllyille tai kaapeille (lisää säilytystilaa pieneen eteiseen)
-erilaiset säilytystangot ja avohyllyt sekä kylppärissä että keittiössä (esim. Ikeasta löytyy apuja ja inspiraatiota näihin)
-sängynaluslaatikot esim. vuodevaatteille, tai sängyn rakenteissa olevat laatikot-pienessä keittiössä astioiden säilytys kuivauskaapissa ja uunivuokien, kattiloiden ja paistinpannujen säilyttäminen uunin alalokerossa
-koristelaatikot hyllyillä esim. koruille, kynille tai muille pienesineille
-vaatekaappien, lipastojen ja muidenkin komeroiden sisätilojen järjestäminen pienempien laatikoiden avuilla
-taittotuolit ja -pöydät
-korivaunut, baarikärryt jne kevyet ja helposti liikuteltavat lisäsäilytysjärjestelmät
-kenkäkaapit/kenkälaatikkopino hattuhyllyllä/mittojen mukaan tehty kenkäteline/kenkien laittaminen ”esille” koriste-esineiden tavoin
-samoin korut, laukut ja muut asusteet voi tuoda osaksi sisustusta
-vaaterekit sisustuselementtinä (ja vaatehuoneessa kaksi rekkiä päällekäin yhden keskikorkeudella olevan sijaan)

 

vaatteet

Itse olen aina edustanut sitä koulukuntaa, että kodissa saa näkyä asujan persoona, harrastukset ja mielenkiinnonkohteet. Toiset tykkäävät siloittaa kaiken henkilökohtaisen pois näkyvistä, mutta itse koen, että koti saa kertoa asujastaan. Ikea-kodit kuuluvat Ikean näyttelyosastolle, minä ainakin haluan, että minun kotini näyttää minulta. Silloin tunnen olevani kotona.

Lisää hyviä vinkkejä ja inspiraatiokuvia pieneen asumiseen löytää Pinterestistä. Koostin sinne itsekin yhden taulun asiasta, klikkaa tästä, mutta siinä on vain murto-osa kaikesta ihanasta inspiraatiomateriaalista ja loistavista ideoista tilojen hyödyntämiseen. Blogimaailmasta taas yksi ehdottomista suosikeistani on Helsingin Helmeksi, jossa on tosielämän muutoskohteita siitä, kuinka pienistä ahtaista luukuista on remontoitu upeita luksusasuntoja. Parviratkaisuista kiinnostuneille ehdoton vierailukohde!

Tuleeko mieleen muita vinkkejä, jotka listoistani vielä puuttuu?

Värikuvamuistista

Tiedättekö synestesian käsitteen? Olen monesti pohtinut, onko mun tapa havainnoida asiat värimaailmoina myös jonkinlaista valikoivaa, erityyppistä synestesiaa (muotoja on ilmeisesti monia), vai ihan vaan luovan ihmisen tapaa nähdä maailmaa visuaalisuuden (ja tässä tapauksessa nimenomaan värien) kautta. Siinä missä synestesia tyypillisimmillään on aistikokemusten sekoittumista niin, että ihminen yhdistää esimerkiksi kirjaimet tai numerot tietyn värisiksi, minä nään ja kuulen kaiken ympärilläni jotenkin korostetun vahvasti värikokonaisuuksina, jotka taas vaikuttavat muhun myös tunnetiloina.

img_20150206_001359.jpg

Oon ollut värifiksatioitunut ihan pienestä asti. Siinä vaiheessa kun just ja just aloin ymmärtää ihmisen tarvitsevan pukea vaatteita päällensä, oon jo aloittanut olemaan hankala ehdoton näiden asioiden kanssa. Ihan pienenä se oli tarkkaa niin, että kaiken täytyi olla samaa sävyä. Siis ihan kaiken, ja nimenomaan sävyä, ei väriä. Kirkkaanpunainen, pinkki ja vaaleanpunainen olivat jo silloin täysin eri asioita keskenään, ja jos sukat olivat violetit, niin täytyi koko muunkin asun olla sävysävyyn. Ah kultainen kasari/ysärimuoti collegeasuineen ja rusetteineen. Kouluiän lähestyessä opin jo yhdistelemään, mutta silloinkin oli tarkkaa, että eri värit olivat toisiinsa sointuvia. Poltettu oranssi meni oliivinvihreän kanssa, mutta sinistä ei siihen kokonaisuuten voinut enää yhdistää. Elämässä visuaalisesti jännittävimpiä hetkiä ala-asteiässä olivat eri postimyyntifirmojen kuvastot (Anttila, Ellos, H&M), jotka avasivat vaihtuvien trendivirtausten maailman myös itärajan tuntuman peräkorvessa, jossa liveshoppailu ei juuri ollut mahdollista. Ne kuvastot olivat pienen koululaisen silmissä muotilehtiä – niistä ammennettiin sitä, mitä yläasteella Trendistä ja nykyisin Instagramista, blogeista, Pinterestistä sun muista somekanavista. Edelleenkin, vaikka värimaailmojen luomisesta on tullut mulle työ ja suoranainen intohimo, olen todella tarkka siitä, mitä sävyjä yhteen asukokonaisuuteen tulee. Jos jotkut osat eivät sovi toisiinsa tarkoittamallani tavalla, en kykene lähtemään ovesta ulos.

Välillä tuntuu, että on ihan mahdotonta yrittää selittää kenellekään, miten vahvasti värit vaikuttavat elämääni muutenkin kuin pukeutumiskysymyksenä. Sää esimerkiksi on mulle aina jonkin värinen. Kyllähän te tiedätte, kuinka nämä loskapaskakelit pilvisellä taivaalla ja tihkusateella ovat harmaita? Se on ehkä se tavanomaisin termi ja yleisesti ymmärrettävin esimerkki siitä, mitä tarkoitan. Mutta kuinka moni on huomannut, että joskus pilvinen sää voi olla myös oranssi? Se on harvinaista, mutta tapahtuu joskus. Ekan kerran muistan havainneeni asian alle kuusivuotiaana. Oli pääsiäinen ja asuimme vielä syntymäkotitalossani, jonka ikkunoista katselin ulos ja tuntui, kuin olisin katsonut toiseen ulottuvuuteen tai vähintäänkin värjäävien aurinkolasien läpi. Muistan sen fiiliksen, olo oli kevyesti epätodellinen kun koitin hahmottaa, mitä nään. Maailma ikkunan ulkopuolella oli kuin valmistautumassa uuteen vaiheeseen ja ilma väreili oranssina. Luulen sen valon sävyn syntyvän, kun aurinko paistaa tietystä kulmasta sopivan ohuen, vaikkakin peittävän pilviverhon takaa. Olen joskus myöhemmin yrittänyt vangita sitä kameralla onnistumatta siinä.

img_20150309_115805.jpg

Ylipäätään mun väriaistimukset linkittyvät aina myös vallalla olevaan valoon, mikä lienee loogista, sillä värihän on teknisesti ottaen tiettyä valoaallonpituutta. Mun ehdottomin lempparivalo on loppukevään/alkukesän pastellinsävyinen kajo auringonlaskun tienoilla, mikä tekee keväästä myös mun lempparivuodenajan. Voisin elää pelkkää kevättä. Syksyt ja talvet menee puolikoomassa sitä odottaen. Taivas on vaaleansininen, pilvet vaaleanpunaisia, luonto heleän vihreä, valo hehkuu vaaleankeltaisena ja varjotkin ovat eri värisiä kuin muina vuodenaikoina. Keväisin on aina pakko saada pukeutua tiettyihin väreihin ja kuoseihin: vaaleaksi kulutettu demin, vaaleanpunainen, kylmät karkkisävyt, kukkakuviot ja jopa valkoinen saapuvat takaisin päivittäiskäyttöön. Koko mun pieni maailma täällä Suomessa on hetken kuin Miamia (vahva pinkki&merenturkoosi) ja Kaliforniaa (sininen taivas, vihreät palmut, kirkas sitruunankeltainen auringonpaiste). Hamstraan niitä värejä muutenkin ympärilleni käytännössä tammikuusta alkaen. Arvatkaa vaan, kuka osti taas yhden uuden vaaleanpunaisen kukkahuivin… Nomuttakunmäenvaanvoimitäänitselleni. Mä vaan tarvitsin sitä ankean harmaan loskapaskan keskelle muistuttamaan, että kohta on sen aika. Syksyisin taas rakastun aina uudelleen tummaan petrooliin, mustaan ja muihin syviin ja vahvoihin sävyihin, kun luonto ympärillä hehkuu punaista ja oranssia ja illat pimenevät lämpimään tummaan.

Myös mun muistikuvat paikoista, tapahtumista, kodeista, teatteriesityksistä, maisemista ja jopa ihmisistä jäävät mieleeni väreinä. En oikeastaan koskaan muista varsinaisia yksityiskohtia, esimerkiksi minkälainen joku tietty yksittäinen asu puvustuksessa oli, oliko joku rakennus jugendia vai ei, kenellä kaverillani on lävistys missäkin kohtaa naamatauluaan tai ovatko he käyneet kampaajalla sitten viimenäkemän. Sen sijaan assosioin hyvin vahvasti näkemäni näytelmän tietyn väriseksi vielä pitkänkin ajan kuluttua (puvustuksen, lavastuksen ja valojen värien mukaan – jos ne on toteutettu hyvin), osaan antaa reittiopastusta värivalokuvamuistin avulla (”käänny siitä vihreän talon kohdalta vasemmalle”), huomioin välittömästi jos huulipunan sävy on käyttäjälleen täydellinen ja se hauskin – jokainen ystävä on mulle tietyn värinen, yleensä oman pukeutumisessaan näkyneen lempivärinsä mukaan. Toisilla se voi olla myös värikombo. Joillekin ystäville oon myös löytänyt heidän uudet suosikkivärinsä, kun oon shoppaillessa stailaillut ohimennen, että testaapas tuota huivia, se sopis sun silmiisi hyvin. Ja sit kun nähdään  uudelleen, on hällä jo enemmänkin kyseistä väriä käytössä. Terkkuja vaan! ;)

img_20150629_000709.jpg
Ja voi kyllä, näen myös musiikin värimaailmoina. Voisin maalata abstraktin taulun lähes jokaisesta biisistä jonka kuulen. Ja kun joku biisi tuo mieleen tietyn värimaailman, se vaikuttaa sitä kautta myös tunnetilaani. Myös eri genret yhdistyvät vahvasti eri värimaailmoihin, vuodenaikoihin ja tunnetiloihin. Kevään tulon tunnistaa siitä, että radiosta on valikoituna Basso ja Spotifyssa keinuttaa Aurora ja Rauhatäti, syksyisin taas pakko kuunnella -listalla ovat mm. Garbage, Soundgarden ja Kent. Vanhoilta hyviltä ajoilta muistan ulkoa myös jokaisen levynkannen värimaailman. En osaisi kertoa mitä muita elementtejä niissä on, saati piirtää niistä kuvia, mutta väripaletit saisin luotua silmää räpäyttämättä kuin kokoomuspoliitikko itseään hyödyttävän valheen. Mun valokuvamuisti on oikeastaan värikuvamuisti. Joitakin asioita en saa pysymään päässäni millään, mutta värit, värit minä muistan. Aina.

Puvustuksien, stailausten, somistusten ja myymäläesillepanojen tekeminen on mulle kuin värityskuvien värittämistä. Vaikka tärkeää on toki myös niin vaatteiden istuvuus kuin tasapainoinen sommittelukin, niin ensisijaisesti keskityn väreihin. Kaiken muun voi muuttaa, esimerkiksi muodon ommella tai pikafiksata nuppineuloilla, mutta jos värit eivät toimi kokonaisuutena, on kaikki pilalla. Olen mm. kerran ensi-iltapäivänä (vai olisko ollut ennakko) vaihtanut sivuosassa olleen leskirouvan huivin vaaleasta mustaan, kun silmää hiersi niin pahasti se, että sureva hahmo ei ollut tarpeeksi tummissa. Toisinaan kokonaisen musikaalikohtauksen värimaailma ratkeaa vasta viime metrillä, kun olen kuullut biisit valmiiksi sovitettuina ja nähnyt kaiken lavalle ohjatun toiminnan tunnetilat tarpeeksi moneen kertaan. Olen toisinaan raivostuttavan perfektionisti muka ei-niin-tärkeiden asioiden suhteen.

img_20141225_150621.jpg

Kevät tuo tullessaan kukkahuivien, vaalean denimin ja räppifiilistelyiden lisäksi myös yhden ison haasteen: Teen Suunnittelen kesäksi puvustuksen Kulissin Latoteatterin Rocky Horror Showhun. Jo pelkästään megakreisi musikaali itsessään on haaste, mutta se ei päätäni pakota. Henkilökohtaisesti kovin paikka on se, että puvustuksen toteutuksesta huolehtii pääosin asiaan valikoitu tiimi mun suunnitelmieni mukaan, en siis minä itse. Ja arvatkaapa vaan, mistä mä olen eniten kriisissä? Joo – siitä, että värimaailma hajoaa liiaksi. Mua ei huoleta sellaiset asiat, kuten että osaako toteuttajat ommella mun laatuvaatimusten mukaan tai tuleeko kaikki ajoissa valmiiksi, mutta ai perkele kun mun pitää saada selvitettyä heille päästäni ulos tiukat värikartat siihen, mitä sävyjä kullekin hahmolle saa käyttää. Siis nimenomaan sävyjä, ei värejä. Täsmällisesti. Kylmää, lämmintä, kirkasta, sammutettua, tuhkaista, pastellia, juuri sitä oikeaa. Pidän mimmit teille ehkä viiden tunnin luennon aiheesta ennen kuin aloitetaan, varatkaa kahvia kuppiin, tulitikut silmiin ja kyllä äiti -kyltit, joilla voitte vakuuttaa mut siitä, että kuuntelette. Vaikka tiedänkin, että tunnette mut ja osaatte jo, mutta silti. <3

Kaiken tämän paatoksen päätteeksi teen myös hetken hautomani ratkaisun – blogin ja nettisivujen nimi muuttuu. Osoite pysyy kyllä samana, portfolion vuoksihan nämä sivut pohjimmiltaan ovat olemassa, tämä kuulumisten, ajatusten ja tekemisten aukikirjoittaminen on vaan lisämaustetta ammatilliseen soppaani. Uusi nimi yhdistää oikeastaan kaiken sen, mitä ammatillisesti teen, ja lisäksi sen, miten maailman nään. Tästä eteenpäin päivitän Värityskuvia.

img_20150704_192900.jpg

Kameran väärällä puolella, osa x.

anniina+nanna

Kuva (c) Roosa Blom / TreLooks

Hihii, pari viikkoa sitten tarkeni vielä lyhyessä takissa ilman lapasia! Eikä eläintäkään vahingoitettu kuvaustilanteessa vaikka asento vähän eeppinen onkin, hän viihtyy sylissä huomattavasti paremmin kuin tylsästi paikallaan seisoskellen.

Kyseessä on siis TreLooks-katumuotiblogin postaus, jonka näkee kokonaisuudessaan osoitteessa trelooks.blogspot.fi. Kiitos ihanat Sohvi ja Roosa kutsusta, oli ihan hurjan kivaa! ^_________^

Vähemmän runollisia tunnelmia

Alkuviikko vierähti peiton alla flunssaa potien, ja kuumepöhnässä nenää niistäessä kävi taas mielessä klassikko ”sun täytyy varoo mitä sä haluut, koska sä saat sen”. Joo ei tarvinnut lähteä Jyväskylään vielä tiistaina, mutta eipä kyllä Tampereestakaan nauttiminen edennyt terveyskeskusvierailua pidemmälle.

Viikon ensimmäinen todellinen maanantai iski tänään. En saanut illalla pakatuksi enkä nukutuksi, ja aamu oli sen mukainen. Pommiinnukkuminen, pikapakkaus, parin kilsan kilpajuoksu bussiasemalle aikaa vastaan koiran kanssa, joka päätti reagoida mun kiirepaniikkiin vääntämällä löysähköt hengentuotteensa keskelle katua useampaan otteeseen, ja sit bussikuskin kurmotuksen kohteeksi joutuminen. Mulla oli nettilippu ostettu, mutta yllärinä koirasta perittiin lähestulkoon saatanallinen 6,60e lisämaksu autoon noustessa. Häkellyin siitä, yritin riuhtoa laukkuun jumittunutta lompakkoani ja maksuvaiheessa kuski pyysi kuittiin allekirjoituksen ja puhelinnumeron. Kilttinä tyttönä sitä aloin siinä siihen tavaamaan, kunnes kuskisetä räjähti nauramaan. Puhelinnumero. HEHHEHHEH. Liian raakaa pilaa aamutuimaan. Sanomattakin selvää, että bussin lähtiessä kohti Jyväskylää mulle selvisi, että juuri tähän vuoroon olisi päässyt kyytiin myös useammalta pysäkiltä lähempää kotia. Kiitos tästäkin aamusta, maailma.

Nyt muutama päivä Jyväskylää, töitä, töitä ja lisää töitä. Aamukampailen tätä kuukautta pian ohimeneväksi. Koulu alkaa 2.11. ja mitään muuta en odota yhtä innolla kuin sitä. Yleensä vihaan talvea, mutta nyt sekään ei niin haittaa. Minä pääsen lopultakin opiskelemaan myymälävisualistin ammattitaidon perusteet, ne ihan palikka-alkeetkin ja kaiken muun olennaisen. Enää ei tarvitse mennä pelkällä mututuntumalla ja näin mä oon aina tottunut tekemään -fiiliksin, vaan saan ihan oikeaa oppia visuaalisen markkinoinnin mahdollisimman tehokkaaseen ja purevaan toteuttamiseen alan ammattilaisilta. Parhautta. Silkkaa parhautta.

Mutta ensin täytyy hoitaa työt, vasta sitten koittaa kouluhuvit. Lokakuu, ole minulle armollinen ja kulu nopeasti.

Peukaloliisa, Kulissi 5.6.2015

peukaloliisa ja pääskynen

Valokuva: Juhana Suhonen

”Hyväntuulisuus kantaa koko esitystä. H.C. Andersenin satuun perustuvassa, Niina Kuparin ohjaamassa Peukaloliisassa ei ole mitään liian pelottavaa tai ahdistavaa, vaan hassut ja söpöt tyypit vastaavat mielenkiinnon ylläpitämisestä.

Visuaalisuudesta erottuvat erityisesti ilmeikkäät ja hahmoja tukevat asut. Monesti esityksen kohtaukset kestävät pidempään kuin sisältöä riittää, mutta ei sillä niin väliä, kun värikkäissä esiintyjissä riittää kuitenkin katsomista. — Näyttelijät osoittavat aitoa lavailoa ja esitys kliseetöntä, positiivista tyttösanomaa. Nykyaikainen sankaritar ei tarvitse satuhäitä onnellista loppua varten.”
Aino Martiskainen / KSML.fi