Junalippuja ja identiteettikriisiä

Oon taas junassa kohti kotia. Hauskaa, että alan jo tunnistaa ja moikkailla muita samoissa junissa usein näkemiäni ihmisiä. Huomenna taas aamulla seiskaan päivätöihin, kolmelta junaan ja Jyväskylään toiselle teatterille ja sit taas junaan ja yöksi takas kotiin. Eihän tämä millään mittapuulla järkevää ole, mutta nautin joka hetkestä. Rakkaudesta lajiin.

IMG_20160717_203740.jpg

Huominen reissu tosin on rasti seinään -henkinen. Se on tähän tietoon viimeinen treenikerta Jyväskylässä. Seuraavan kerran kun sinne perjantaina menen, on jo ensi-ilta, ja menen katsomoon jännittämään muiden suoritusta. Itse en voi tehdä enää mitään. Toinen ensi-ilta on lauantaina. Ja se mikä vielä enemmän jännittää, on se, että niiden jälkeen alkaa teatteritauko, jonka loppua ei ole määritelty. Mulla ei nimittäin ole vielä seuraavaa proggista tiedossa. Oon aloittanut puvustushommien työkseni tekemisen keväällä 2011, eikä sen jälkeen ole mennyt kuin muutama lyhyt pätkä, jolloin ei olisi ollut produktioita työn alla. Aina on ollut joku juttu vähintään suunnitteluasteella. Nyt ei ole mitään. Kun Kulissin Rocky Horror Show ja Teatterikoneen Hannu ja Kerttu ovat startanneet näytöskautensa, ei mulla ole enää proggiksia kesken. Se on pienen identiteettikriisin paikka.

Rakastan mun nykyistä päivätyötä muotikaupan parissa, työpaikkaa, toimenkuvaa ja säännöllisyyttä. Rakastan stailaamista, asiakaspalvelua, myyntiä ja kaikkea hallinnollisempaa taustatyötä, joita tällä hetkellä saan hoitaa. Rakastan vaatteita, ihmisten kohtaamista ja ratkaisujen löytämistä, jotka edelleen kuuluvat jokapäiväiseen toimenkuvaani. Mutta silti mua hirvittää luopua puvustamisesta niin, ettei se enää määritä kuka olen. Olen tottunut olemaan teatteripuvustaja. Se on kuluneet kuusi vuotta ollut mun pääasiallinen status, sana jonka kautta oon esitellyt itseni useimmille uusille ihmisille, joille on pitänyt jotain itsestään kertoa. Kun ei ole proggista työn alla, ja leipänsäkin ansaitsee muista hommista, tuntuu oudolta pitää Instagramin esittelytekstissä ykköstittelinä costume designer. Someajan murheet.

Sen lisäksi, että tuntuu että joutuu muotoilemaan identiteettinsä uuteen verbaaliseen muotoon, on kaikista haikeinta irrottaa otteensa näistä proggiksista jo monta päivää ennen enskareita. En ole muiden töiden vuoksi näkemässä ennakkovetoja, en tekemässä viimeisiä silauksia. Työryhmät tekevät ne mun ohjeideni mukaan. Minä vingun ja vikisen kuvamateriaalia whatsappin kautta ja yritän saada livestreamia treeneistä luuriini, mutta en ole livenä paikan päällä silittämässä puseroita, ompelemassa paitoihin paremman värisiä nappeja tai laulamassa katsomossa samoja biisejä kymmenettä kertaa. Paatuneesta perfektionististä se tuntuu kovin vaikealta. Haluaisin olla läsnä työryhmille, toteuttaa ohjaajien viime hetken toiveita, pohtia ratkaisujen toimivuutta puvustustiimin kanssa ja tsempata esiintyjäkaartia tauoilla yhä loistokkaampiin vetoihin. Haluaisin olla läsnä, tukena ja avuksi. Mutta elämänvalintojeni vuoksi en ole, ja se pistää sydämessä. Minun rakkaat tekevät siellä näytelmiä kasaan, mutta minä en ole paikalla niinkuin mun kuuluisi olla. Olen aina verrannut oman puvustuksen ensi-illan olevan mulle kuin oman lapsen syntymä. Ne ovat mun pieniäni, joiden aikaansaamiseksi olen vuodattanut sekä sydänvertani että hikikarpaloita usean kuukauden ajan. Produktion syntymäpäivinä ensi-illoissa juhlin, mutta myös suren: kun esirippu nousee, päästän ne samalla hetkellä vapauteen itsenäistymään. Esiripun laskiessa ne ovat jo omillaan.

Puvustaminen on mulle taiteen tekemistä. Käytännönläheisen ja ratkaisukeskeisen, mutta taidetta kuitenkin. Tarvitsen tietyn määrän luovaa työtä tunteakseni olevani elossa. Proggistauoilla iskee aina valokuvaus- tai vaikka sisustusvimma. Mua vähän pelottaa, mitä hullutuksia keksinkään nyt, kun tauolle ei ole päättymispäivää tiedossa. Ylikiehuva luovuus kun on varsinaista hulluuslaavaa. Se vaan virtaa ja polttaa kaiken tielleen osuvan uuteen muotoon ollen mahdotonta pysäyttää keinotekoisesti.

Tämä on avoin tarjous Tampereen teattereille ammattilaisuusstatukseen katsomatta: jos työjälkeni miellyttää ja puvustajalle olisi tarvetta, saa muhun kyllä ottaa yhteyttä. Työajat asettavat omat haasteensa sille mihin venyn, mutta toisaalta tämäkin kesä on kyllä osoittanut, että kaikkeen pystyy kun tahtoo. Viiteen päivään muotikaupan parissa ja siihen päälle illat ja viikonloput teatteria. Huh.

Tiedän vielä yhden asian, minkä suhteen pitäisi opetella venymään enemmän. Ehkä mä voisin antaa itselleni luvan olla teatteripuvustaja, vaikka produktiota ei työn alla olisikaan. Koska sitä minä aina pohjimmiltani taidan olla. Työnarkomaani ja elämäntapataiteilija, freelancer-puvustaja. Ja aivan valtavan onnellinen saadessani olla juuri sitä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s