Vaan sil on väliä – Kuinka mahduttaa elämänsä alle 20m2 yksiöön, osa 1

”Miten ihmeessä sä voit asua niin pienessä kämpässä? Missä sun kaikki tavarat on? Kai sä etsit jo isompaa?”

Jos minulta jotakin on viimeisten kuukausien aikana kyselty, niin näitä kolmea kysymystä. Alle parinkymmenen neliön yksiö lähemmäs kolmekymppisen työssäkäyvän ihmisen asuntona on hämmentänyt ja kyselytyttänyt niin lähipiiriä, kavereita, randomtuttuja kuin jopa vuokranantajaakin. Hauskaa tästä tekee se, että vielä vuosi sitten olisin kysynyt ihan samaa, jos joku ystävistäni olisi vastaavanlaiseen muuttanut.

tampereen taivas

Kotihistoriani on suuri. En ole koskaan aiemmin asunut läheskään näin vähissä neliöissä. Asutin ikiomaa huonetta koko lapsuuteni, 16-vuotiaana kotikotoa lähdettyäni muutin omilleni isoon kimppakämppään, sieltä seuraavaan kommuuniin ja lopulta 24-vuotiaana täysin yksikseni 43-neliöiseen kaksioon. Sen jälkeen asuin taas hetken kolmiossa, ensin kimppakämppäillen ja sit kuukauden verran yksin, sitten avoliitossa ja avoliiton loppuajan huoneita olikin jo neljä ja neliöitä reippaasti päälle sadan. Olen tunnettu hamsteri, sisustusintoilija ja remppafanaatikko, koiranomistaja, kotonakin töitään tekevä freelancer, ja harrastan vaatteita, kenkiä ja asusteita – olen aina tarvinnut ja kaivannut tilaa ympärilleni. Miten siis on mahdollista, että nykyisen kotini neliömäärä on noin 19m2, ja mahdun tänne sekä mentaalitasolla että käytännön puolelta oikein hyvin?

Olen kehittänyt tähän helpon manuaalin. Otsikot lainasin vanhasta kunnon suomirap-klassikosta, Elastinen ja Iso H ties nää hommat jo silloin, kun minä asuin vielä usein erittäin ahtaalta tuntunutta 25m2 huonettani Pohjois-Karjalan perämetsässä vanhempieni talon harjakaton alla. En yritäkään väittää, että kaikkien kuuluisi asua aina näin pienesti, ei munkaan aiemmin kuulunut. Mutta kun se kaikkia tuntuu askarruttavan, että kuinka tähän pystyy, niin tämä selventäköön niille joita ihmetyttää ja ehkä auttakoon niitä, jotka samaan jamaan ovat pääsemässä/joutumassa.

tampella

Vaan sil on väliä – kysymysmuotoiset neljä ohjenuoraa (eli johdattelevaa kysymystä) asumiseen pienesti, jos tilanne sitä vaatii


1.Millä on oikeesti väliä?

Usein tulee oletettua, että sitä tarvitsisi jotain, mitä länsimaisessa yhteiskunnassa oletuksena on tarvita. Että pitäisi olla erillinen keittiö, jossa mahtuisi kaikki juhla-astiat ja kodinkoneet kaappeihin, olohuone jossa katsoa televisiota, makuuhuone rauhoitettuna nukkumiselle, parveke happihyppelyille ja kukkaistutuksille, paikka pyykkikoneelle jne. Ai miksi? No kun pitää.

Ajattele uusiksi. Teetkö paljon ruokaa? Katsotko paljon televisiota? Mihin tarvitset erillistä makuuhuonetta? Tuleeko ne kesäkukat kuitenkaan hoidettua? Onnistuisiko pyykkääminen taloyhtiön pyykkituvassa?

Itse totesin syöväni useimmiten aika simppeliä ja vähävalmisteista ruokaa kotioloissa. Sit kun kaipaan jotain muuta, lähden huomattavasti mieluummin syömään ulos. Telkkarin avaan ehkä kerran viikkoon, eli olohuone sellaisenaan jäisi vähälle käytölle. Erillistä makuuhuonettakaan en yksin asuessa kaipaa, varsinkaan kun kotona työskentely on viime aikoina vähentynyt. Parveke olisi toki kiva paikka raittiissa ilmassa hengailuun, mutta käytännössä lähden useammin oikeasti ulos, sillä koiraa ei partsilla pissitetä. Pyykkikoneelle halusin paikan, mutta kun en ostanut konetta heti muutettuani, niin nyt olen jo havainnut taloyhtiön pyykkituvan olevan oikeastaan ihan toimiva konsepti, ainakin näissä tapauksissa, kun naapureina ei ole tuvan vahtimiseen erikoistunutta mummoarmeijaa.

pajakatu

2.Mikä lopulta on tärkeintä?
Asunnon sijainti, vuokran suuruus, neliömäärä, puhdas hengitysilma, joku tietty tila – Mikä aiheuttaisi eniten v*tutusta huonosti ollessaan? Onko budjettisi todella tiukka, helpottaako tietty sijainti päivittäistä elämääsi huomattavasti, onko työhuone välttämätön töiden takia, vai menevätkö terveysasiat kaiken ohi? Jos ja kun kaikkea ei voi saada, on taas tingittävä jostain. Älä kuitenkaan tingi siitä, mikä heikentäsi elämänlaatua päivittäin.

Itselleni Tampereelle muuttaessa tärkeintä oli asunnon sijainti. Tahdoin ehdottomasti keskustaan, mutta en ihan ytimeen. Nyt mulla on lähellä kaikki, mikä on tärkeintä: Alle vartin kävelymatka töihin, rautatieasemalle, kaikkiin peruspalveluihin ja viikottaishuveihin, mutta silti kun lähden ovesta ulos koiran kanssa, on ympärillä rauhallisia pikkukatuja, kauniita vanhoja taloja, puistoja ja luontoa. Voisin ehkä asua jossain perä-herwoodissa viisikymppiä halvemmalla puolta tilavammassa asunnossa, mutta maksaisin erotuksen bussikortista ja menettäisin päivittäistä aikaani ja heikkoja hermojani julkisilla matkustamiseen, en varmasti jaksaisi lähteä randomiltana keskustaan asti ravintolaruoan pariin, en tekisi treffejä Vapriikin ilmaisperjantaihin vartin varoitusajalla, enkä lähtis extempore-reissuille juosten kotoa junalle kahdeksaan minuuttiin. Kauempana asuminen söis liikaa pois niitä osia elämästäni, joista nautin eniten.

vanha patteri

3.Mikä oikeesti merkitsee?
Mikä just sulle tekee asunnosta kodin? Vaatiiko se tietynväriset seinät, oikean lattiamateriaalin, vastarempatun kylppärin, suuren keittiön, kauniit maisemat ikkunasta ulos, vai onko omien tavaroiden tilaan mahduttaminen tärkeintä? Jälleen kerran: jos kaikkea ei voi saada, pitää valita tärkein. Niiden muiden asioiden kanssa voi opetella elämään.

Jos varsinaiseen remppaamiseen ei voi syystä tai toisesta ryhtyä, mieti uutta näkökulmaa. Voisiko rumat lattiat peittää matoilla, kaapinoviin heittää dc-fix -muovit, seinälle ripustaa uuden tapetin sijaan taidetta/kankaan/kirjahyllyn, tai rajata yksiöön makuualkovin vaikka kaapilla tai verhoilla?

Itse tiesin, että sijainnin lisäksi mulla on yksi suuri haave: Löytää asunto, jossa on tunnelmaa silloinkin, kun se on tyhjillään ilman tavaraa. Henkilökohtaisesti kammoan  tiettyä 70-90 -lukujen rakennustyylisuuntaa, laatikkomaisia huoneita, pieniä ikkunoita, rumia sähköpattereita ja matalalla roikkuvaa sisäkattoa ja rumia, ankeita rappukäytäviä. Niihinkin voi remontoida ja sisustaa kauniita koteja, mutta itsessään niistä taloista puuttuu se kodin ja nostalgian tuntu, jota kaipaan. Niinpä mä en hetkeäkään epäröinyt, kun tarjolle tuli asunto 30-luvulla rakennetusta vanhasta kivitalosta unelmasijainnillani, vaan tiesin samalla hetkellä, että siinä se on. En nähnyt edes yhtä ainutta kuvaa, mä vaan tiesin. Ja oikeassa olin. Tämän talon vanha, painava ja nariseva ulko-ovi on aina ihana aukaista, rappukäytävät ovat avarat ja kauniit ja koti tuntuu kodilta jo pelkän huonekorkeutensa, leveän kivisen ikkunalaudan ja sen alla syvennyksessä olevan vesipatterin ansiosta. Tuijotan toki ikkunastani suoraan naapuritaloon (sentään kaunis vanha tiilitalo sekin), keittiön kaapistot hönkivät kevyesti valkosipulinhajuista maalaisromantiikkaa (jota avoimesti inhoan yli kaiken) ja kylppärissä on seinissä jotain hiton meritähtiä, mutta ne asiat on helppo ohittaa/piilottaa tarvittaessa verhojen, dc-fixin ja kaikenlaisten muiden katseenvangitsijoiden taakse.

IMG-20151227-WA0014

…tästä uhkaa nyt tulla niin kilometrinovelli, että katkaistaan tähän kohtaan. Muistatteko miten biisi jatkuu? Neloskohta tulee erikseen omassa postauksessaan. Se on oikeastaan se ainoa varsinaisia ohjeita sisältävä kohta, nämä ovat olleet vaan henkistä esityötä siihen, että tietää mitä tahtoo.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s