2015-kelat. Paskoi yms.

Vuoden viimeisinä päivinä sitä tulee aina hairahduttua siihen, että alkaa pohtia kulunutta kalenterivuotta yksittäisenä ajanjaksona. Kysyttyä itseltään kysymyksiä, kuten mikä vuodessa oli parasta ja mikä huonointa, mikä onnistui ja mikä taas ei ihan niin onnistunut, mikä jäi päällimmäisenä mieleen ja mitkä asiat/tapahtumat/päivämäärät/biisit/younameit tästä muistuttavat myöhemmin.

Tässä vaiheessa pitäis osoittaa henkistä kasvua, kypsyyttä, järkevöitymistä, asiallisuutta ja varsinkin somemaailmassa tärkeää julkisivunsa varjelemista, ja kertoa, kuinka ihana ja upea ja täydellinen ja kauniiden yksityiskohtien täyttämä vuoteni onkaan ollut, ja kuinka muistan sen ilotulituksista, kuohuviinilasillisista ja suklaaseen dipatuista mansikoista, sekä yhtä imelistä ja kuluneista elämänohjeista. Sen sijaan aion olla rehellinen. Päällimmäisenä tulee mieleen viesti, jonka todellisuudessa sain jo yhdeksän vuotta sitten, mutta josta on tullut rakkaan ystäväni Marin kanssa suoranainen käsite.

Internetin ihmemaassa, yhden silloin aktiivikäytössä olleen musiikkiaiheisen forumin syövereissä, minua lähestyi joku täysin tuntematon herrasmies yksityisviestillä. Hän tiedusteli minulta varsin viehättävään sävyyn, että ”saisko susta juzka seuraa, ettei tarviis kelaa paskoi,,,,,,,,,,”. Kyllä, luit valitettavasti oikein. Yhdyssanavirhe ja kolmen pisteen sijaan käytetyt tsiljardi pilkkua ovat raakaa totuutta. En koskaan vastannut hänelle. En pidä miehistä, jotka eivät osaa yhdyssanoja.

Miten tämä liittyy armon vuoteen 2015? Jatkan rehellisyyttäni: Tämä vuosi on ollut yhtä paskojen kelailuu, niinq. Vuoden ensimmäinen puolikas oli pelkkää sairastelua, en muista kovinkaan montaa tervettä päivää. Koirakin oireili milloin mistäkin. Aloitin koulun, johon petyin pahasti. Tajusin, etten ole käsityöläinen, vaan visuaalisten kokonaisuuksien suunnittelija ja toteuttaja. Sain elämäni ensimmäiset haukut kriitikolta. Meidän valtavan hienosta kesäproggiksestakaan ei innostuttu. Yksi isompi työkeikka meni viimehetkillä ohitseni käsittääkseni palkattomalle harjoittelijalle. Ja sitten lopulta, kun kaiken märehtimisen keskellä kysyin Marilta, että (voisko se olla mun juzka_seura ettei tarviis kelaa paskoi eikun että) MARI KERRO MULLE MITÄ MÄ TEEEEEN, sanoi Mari että ”Muuta Tampereelle!” (ja sit se sanoi sen parin päivän päästä uudestaan, ja sitten mä sanoin että ok!), niin jouduin vielä tämän elämänmuutoksen myötä luopumaan työpaikoista joita rakastin (terkkuja mun lempparein ja sekopäisin Ecco-tiimini ja superihanat Aprillin tehotytöt!), kaupungista jossa olen kasvanut aikuiseksi ja noh, kaikesta muustakin siellä elämääni kuuluneesta.

Oon ehkä paennut paskojen kelailua (no enkä ole, niitä täs on silti koko ajan kelailtu), mut kaiken tämän ansiosta oon saanut elämääni paljon sellaista juzka_seuraa (anteeksi evoluutio ja sen kanssatuotokset tämän termin viljelemisestä), joka on yhtäkkiä loksauttanut monta asiaa elämässäni eteenpäin. Askelten pituudesta en tiedä, mutta merkittäviä ne ovat olleet, se on selvää. Tällä hetkellä tärkeimmältä tuntuu se, että nyt koen olevani sellaisten opintojen parissa, jotka oikeasti vievät ammatillisesti eteenpäin. Tredun visuaalisen markkinoinnin myymälävisu-suuntautuneet supernaiset rautaisen ammattiopettajamme Mantan johdolla ovat saaneet mut näkemään maailmaa ja itseäni uusin silmin, vaikka lähipäiviä on takana vasta muutamia. Siellä käydyt keskustelut ovat herättäneet ajatuksia ja luoneet uskoa tulevaan. Enää ei tunnu siltä, että tavoitteena siintävä tutkintotodistus tulisi olemaan pääasialliselta käyttötarkoitukseltaan epämukavaa vessapaperia, vaan että se oikeasti määrittää mun tulevaisuutta. Tekee siitä sellaisen, jossa olen onnellinen, omimmillani ja Osaaja. Että vaikka maailmassa edelleenkin on valtaosa ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, mitä merkitystä on sillä, laitetaanko myyntituotteet myymälään mille korkeudelle, mihin järjestykseen ja millä fontilla hintalappu on rustattu, ei se kuitenkaan vie pois sitä, että niillä asioilla me myydään. Paljon. Myös niille, jotka sitä eroa eivät ymmärrä. Voisin kirjoittaa myös esseen kiltin tytön syndrooman haitallisuudesta omaan elämään (myös) ammatillisessa mielessä, mutta jätän sen toiseen kertaan. Senkin kuitenkin ymmärsin vasta tuolla koulussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Toisenkin todella tärkeän asian ymmärsin. Piirre, jota itsessäni voin olla ylpeä, vaikka en sitä aina muistakaan tai sen olemassaoloon itsessäni aina uskokaan,  on rohkeus. Olen ihan valtavan rohkea, vaikka pelkäänkin jatkuvasti kaikkea. Tai ehkä juuri sen vuoksi. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka valitsevat aina helpoimman ja turvallisimman tien. Jäävät junnaamaan paikalleen vallitseviin olosuhteisiin olematta tyytyväisiä mihinkään (tosin eivät ehkä uskalla tuntea tyytymättömyyttäkään), tai tyytyvät ajattelemaan, että on parempi tyytyä kuin testata, onko toinen vaihtoehto parempi vai huonompi. Olisi ollut paljon helpompi jäädä Jyväskylään, varmoihin työpaikkoihin, halpoihin elinoloihin, tuttuihin maisemiin ja kuluneisiin kuvioihin, kuin maksaa itsensä osin lainarahalla kipeäksi päästäkseen testaamaan siipiään uusiin tuuliin. Mutta meikätyttö se silti lähti, ja päivääkään en ole katunut. Jäämällä en olisi saanut kotia vaaaaanhassa kivitalossa isomman kaupungin keskustassa, en asuisi nyt miljöössä, joka tuottaa visuaalista mielihyvää olemassaolollaan, en haahuilisi lenkeillä uusia katuja löytämisen riemulla, en olisi päässyt opiskelemaan visualistiksi, en päässyt haastamaan itseäni taas uuteen työpaikkaan, eikä mulla olisi näitä kaikkia mahdollisuuksia, joita nyt on. Kyllä, vieläkin välillä kelailen paskoi, ei tämä helppoa ole ollut. Mutta uhrauksien arvoista on ollut, siltikin.

Ja yhden asian oon kans oppinut. Elämässä parasta ovat juzka_seura_ihmiset, joiden kanssa voi keskustella tuntikausia löytäen ihan uusia näkökulmia kaikkeen. Turvat tukossa jurottavat ”jos sitä ei sano, ei sitä ole” -tyypit pysykööt omissa kuplissaan, jos kerran saavat niin elämästään irti kaiken mitä tahtovat. Olen vihdoinkin hyväksynyt sen, että mulle se ei riitä. Olen myös sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että mulla on elämässäni ihmisiä, paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi muuttaa ja jopa parantaa maailmaa sana, lause, ajatus ja puheenvuoro kerrallaan niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Tyyppejä, joiden kanssa ystävyys ja rakkaus on molemminpuoleista, tasa-arvoista ja kestää ne vaikeammatkin ajat. Joiden kanssa parhaat ajat on parasta, mitä elämässä on.

Kiitos Mari, kun sanoit, että muuta Tampereelle. Oon ihan valtavan onnellinen myös siitä, että nähdään nykyisin useammin kuin esim. kerran vuodessa. Tampere on parasta. Sä oot parasta. Kiitos Laura, kun lupasit että kaikki järjestyy. Kiitos toinen Laura, kun mahdollistit järjestyväksi. Kiitos Kirsi, että sanoit, että et perkele sinäkin sinne lähde, mutta annoit mun silti lähteä. Kiitos Riikat, Kaisat, Sussu, Jansku, Maaria, Anna, Tuomas, bonusanoppi, Joni, Johe, Kirsi, Aaro, Annu, Jussi, Laura, Tanja, Tiina ja kaikki muutkin asianosaiset. Kiitos Jutta, itken taas kun mietin miten kaukana oot nyt. Kiitos Iina, että otit tuhlaajavaimon avosylin vastaan ja tulit heti mun kans leikkimään kotia. Ei tullut yksinäistä oloa. Koti, sitä Tampere nyt on. Ja kiitos kaikki uudet palleroiset, jotka elämääni olette tänne muutettuani tulleet. Onhan mahtunut tapahtumaa pariin kuukauteen, huhhuh.

Koska tämä vuosi on siis todellakin pistänyt mut kelaamaan myös paskoi, niin kostoksi siitä aion vielä luetella loppuun parhaita paloja, joista tämä vuosi todellisuudessa kannattaa muistaa:
-Järkkäsin elämäni ensimmäiset babyshowerit. Emme todellakaan ymmärtäneet järjestää sellaisia muuten, mutta lempparityttöjengimme ainoa äiti-ihminen vihjaisi selkeästi, että tyypit hei, mites ois, hän tykkäis jos järkkäisitte. Ja sit se ihanuus miehineen vielä pyysi mua tulokkaan kummiksi. Vieläkin sydämessä heilahtaa, kun sitä hetkeä muistelen.
-Offspringin keikka elokuussa Mikkelissä. Fanityttö vuodesta Americana (1998) todisti eturivistä livenä, että sedät jaksaa heilua vieläkin. Bonarina löysin kimppakyytimatkoilta henkisen kaksoisolentoni/kadonneen kaksoissiskoni, tai sit evoluutio on vaan kirjoittanut rajallisen määrän elämäntarinoita ihmiskunnalle käytettäväksi, ja me jaetaan niistä yks. Terkkuja!
-Aurinkoinen aamu, kun saavuin Tampereelle bussilla, kävin Tuomiokirkonkadun Paahtimossa brunssilla parhaassa seurassa ja kävelin hiukset kammattuina ja jakku päällä jännityksestä täristen asuntonäyttöön. Näin kaiken mitä halusinkin, ja sain sen. Mun koti. Opin silloin, että Tampereella paistaa aina aurinko. Tampere all bright. Paitsi ehkä tänään, mutta sitä ei lasketa.
-Viisi puvustus- ja kaksi lavastusproggista, joista kaikista olen ylpeä. Joistakin tykkäsi jopa kriitikkokin, toim. huom.
-Kävin kolmessa työhaastattelussa. Sain kolme työpaikkaa. Kaksi niistä otin vastaan. Hain kahteen kouluun, pääsin molempiin. Saa vissiin olla ihan tyytyväinen itseensä tältäkin osin.
-Joulu. Kreisi kotijoulu Hertsikassa. Että jos ihmisen joulu voi olla HYVÄ, suorastaan hysteerisen hauska JA STRESSITÖN, niin kerrankin se sitä oli. Rasti ruutuun, tän jälkeen en vihaa joulua enää niin paljon.
-Musta tuli yllärinä täti toissapäivänä. Pikkusisko oli saanut koiravauvan. En oo vieläkään toipunut tästä. Tuituituiii!

Se kaikista suurin saavutus on kuitenkin se, että MÄ EN KUOLLUT. Kovasti maailma sitä yritti, mutta jos ei nyt kukaan aja ylitse/sorra taloa niskaan/tiputa lentokonetta mun päälle/myrkytä hengiltä/tunge luuta(a) kurkkuun poikittain/pysäytä mun sydäntä lopullisesti näiden viimeisen parin päivän aikana, niin selvisin tästä vuodesta hengissä. Kaiken ansiosta oon oppinut itsestäni ja maailmasta valtavasti, ja oon tällä hetkellä tyytyväinen elämääni. En nyt mitenkään ylitsetursuavan onnellinen, lillu siirappiliemissä tai ajele taivaalla hattarapilvillä kuten Pikku Myy muumitunnarissa, mutta peruspalikat (koti, työ, koulu, terveys, koira) on kohdillaan, elämässäni olennaisina osina olevat ihmiset minulle rakkaita ja peilistä katsova hahmo on tutumpi kuin vuosi sitten.

Kiitos tästä vuodesta, te mukana kulkeneet.
Ensi vuonna on tiedossa ihan uudet tarinat, ja toivottavasti myös aikaa keskittyä nauttimaan niistä pelkän hengissäpysymisräpiköinnin sijaan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s