Isänpäiväasiaa!

Sosiaalinen media on ollut koko päivän täynnä isänpäivää, ja mua on kiukuttanut, kun oon viettänyt sitä noin neljänsadan viidenkymmenen kilometrin päässä kotikotoa. Mun isi on aina opettanut, että vaikka kuinka ärsyttäis, niin aloittaa ei saa, mutta sit jos joku aloittaa, niin jatkaminen on luvallista, joten turvaudun siihen elämänohjeeseen, ja kirjoitan aiheesta vähän.

Joo, kaikki te muutkin väitätte, että teidän isit on parhaita, mutta isken pöytään raakaa faktaa: Niin on munkin isi. Sen lisäksi se on myös maailman kovin jätkä. Tiiättekö esimerkiks, että me tamperelaiset jouduttais uimaan Tammerkosken yli matkalla Koskipuistosta Kirjastonpuistoon, jos mun isi ei ois rakentanut siihen väliin patosiltaa? (Tarina jota jaksan aina kertoa, koska vanhat vitsit parhaat vitsit, vaikka kaikki kaverit oliskin jo kyllästyneitä. Mut on se sen rakentanut silti. Ihan melkein yksin.) Mun isi on myös opettanut mut nauramaan itselleni ja elämälle. Kun pojat ala-asteen alkuluokilla haukkuivat mua pätkäksi (ihan aiheesta, edelleenkin vallitseva asianlaita) ja angstasin sitä koulun jälkeen kotona, niin isi opetti, että kysy niiltä takas, että mitä lipputangot, tuuleeko siellä ylhäällä. Ja senhän minä yllytyshulluna kakarana tein. Kyllähän ne eka menivät vähän kipsiin, ku pätkä huutelikin yks päivä korkeuksiin vastaherjoja, mutta sen ansiosta alkoivat kunnioittaa mua ja musta tuli niiden kaveri. Väitän, että tästä opetuksesta on lähtenyt kasvuni mestarivittuilijaksi. Kiitos isi siitäkin, olet idolini.

isi ja kokko
Sen lisäksi, että mun isi on maailman paras isi ja maailman kovin jätkä, se on myös mun uskollisin fani. Isi on opettanut mua suhtautumaan työntekoon niinkuin mä siihen suhtaudun: Työ on tärkeä asia. Siitä tulee olla kiitollinen, että saa tehdä itselleen mielekästä työtä. Kaikki työ tulee tehdä huolella ja hyvällä asenteella, sluibailu tai vähän sinnepäin sutiminen ei vetele. Koulutuksen korkeustasolla ei ole väliä, vaan sillä on, että haluaa olla hyvä siinä mitä tekee. Lopputulosta pitää pystyä katsomaan selkä suorassa itseensä tyytyväisenä. Aina pitää tietää tehneensä parhaansa. Oon esitellyt mitä moninaisimpia urahaaveita vuosien varrella, ja joka kerta isi on sanonut, että jos se on se mitä haluat tehdä, niin anna mennä. Vaan kerran, silloin kun pohdin että hakisinko raksapuolelle, isäni jakoi ex-kirvesmiehenä hieman sisäpiirintietoa siitä, miten koville kroppa siinä hommassa voisi joutua. Ei se kieltänyt mua sinne hakemasta, mutta suositteli harkitsemaan huolella, että kestääkö esim. mun nuoruudessa paljon reistaillut polvi varmasti. Tulin järkiini, en hakenut. Kiitos isille siitä.

Mutta joka kerta kun isille soitan ja kerron mitä oon tehnyt, mihin kouluun hakenut tai minkä työpaikan saanut, paljonko myynyt tai minkälaiset kehut on lehdessä, se on rehellisesti ylpeä musta. Ikinä se ei ole taivastellut, että olispa musta tullut kovapalkkainen aivokirurgi eikä tällaista tunnettujen matalapalkka-alojen taiteilijasieluista jokapaikanhöylää. Ehei. Isin mielestä on hienoa, että minä teen töitä tässä maailmantilassa kun niitä ei kaikille riitä, ja vielä astetta hienompaa se on silloin, kun oon todistetusti ollut hyvä toimissani. Isi lukee kaikki mun puvustusproduktioiden kritiikit heti julkaisupäivänä ja esittelee sukulaisille ylpeänä erinäisiä työnäytekuvia täältä blogista, kyttää jopa instagram-räpsyt tarkkaan. Ja minä tiedän, että mitä ikinä elämässäni keksinkään tavoitella, niin jos se suinkin on edes puolittain fiksu asia, isi tsemppaa mua siihen. Se tuntuu ihan hurjan hienolta.

Isi on elämässään nähnyt paljon, rakentanut meidän perheelle ensin mökin ja sitten kodin, tehnyt fyysisesti vaativaa työtä nuoresta asti, uudelleenkouluttautunut viiskymppisenä ja nyt viimeisimpänä saavutuksena kouluttanut hölmöstä ja arasta pienestä sekarotuisesta koiranpennusta uskomattoman hienon ja fiksun parivuotiaan lemmikin ja talonvahdin. Isi ei oo mun silmissä pelännyt ketään, nöyristellyt turhia sitäkään vähää eikä liioin pyrkinyt olemaan mitään mitä ei ole. Minun isi on arkipäivän anarkisti, joka on opettanut mulle myös sen, että tärkein pääoma ihmisessä on kyky kyseenalaistaa ja muodostaa itse omat mielipiteensä. Ja että makuasioista voi aina riidellä, on vaan eri asia, onko se sitten fiksua.

Isi, oon pahoillani etten päässyt käymään tänäkään isänpäivänä, kun menin muuttamaan koulupaikan perässä vieläkin kauemmas ja hankkimaan uuden duunin, jossa aloitan virallisesti huomenna aamulla yhdeksältä. Mutta tiiä, ja koko muukin maailma saa tietää, etten minä uskaltais tämmöisiä siirtoja elämässäni tehdä, jos en tietäis, että sinä oot aina tsemppaamassa. Oot antanut mulle sellaiset eväät elämään, että loppupeleissä mulla on luotto siihen, että minä pystyn kaikkeen mihin päätän haluta pystyä, kunhan vaan meen ja teen. Tai no ehkä musta ei astronautiksi olis, eikä musta tullut myöskään ekaa naista NHL:ssä, mutta noinniinku realismin rajoissa. Realismiakin oot opettanut, siitäkin oon kiitollinen. Ylipäätään oot kasvattanut musta ihan hyvän tyypin, se fiilis mulla on, kun peiliin vilkaisen ja sun piirteet itsessäni vahvasti siellä nään, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Rakastan sua isi!

Ja te muut: Uskokaa jo, mun isi on se kaikista paras. Ni. <3

isi ja nappi
ps. Isin mielestä oon varmaan myös vähän pöljä, kun tämmöisiä tänne kirjoitan, mutta itseäänpä saa syyttää! Omat on geeninsä. Sen siitä saa kun lapsia hankkii. Kyllä olis voinut 29 vuotta sitten pohtia, haluaako tulla ruodituksi internetissä vuonna 2015 kuvien kanssa. Mitä me muut tästä opimme: Muistakaa ehkäisy, niin vältytte jälkikasvunne toilailuilta varmimmin!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s