Viimeisiä.

Olen oppinut tänä vuonna monta uutta asiaa itsestäni ja elämästä yleisemminkin. Osa on julkaisukelpoisia, osa ei. Eilisen suurin oivallus oli, että aikuisuus on sitä, että vaikka näkö huononee, pölyn erottaa paljon entistä paremmin. Oon tämän vuoden aikana löytänyt itsestäni pölyjenpyyhkijän. Tein viimeisen vuoroni Forumin Eccolla pölyrätti kädessä ja silmät sumeina verkkokalvojen takaisesta surusta. Miks mä muutin. Joudun luopumaan tästä. Avaimen kääntäminen lukossa viimeistä kertaa vartin ylitöiden jälkeen kirpaisi sekin.

Tänään olen pohtinut tosiasioiden pakenemisen kulttuuria, joka tuntuu olevan sukupolvellani ihan yhtä vahva kuin kaikilla meitä edeltävilläkin. Meille on annettu paljon enemmän mahdollisuuksia kuin aiemmin on ollut jaossa, mutta kuinka moni osaa käyttää niitä elämänlaatuaan parantaakseen, ja kuinka moni vaan perseilee vastuuttomana mielihalujensa mukaan kykenemättä kokemaan minkäänlaista tarvetta henkiseen kasvuun saati asioiden muuttamiseen? Ja silti itsekin toisinaan pakenen, viimeksi aamulla, kun en Teatterikoneen viikkopalaverissa kyennyt sanomaan ääneen, että tajusin sen voivan olla mun osaltani viimeinen. Jos mä jämähdänkin Tampereelle. Tai jos lähden kauemmas. Jos en tulekaan koskaan takaisin. Lähdin onneksi kesken kaiken toisiin töihin pakenemaan suruani, etten joutunut sanomaan hyvästejä. Osuuskunnan jäsenenä jatkan kyllä, ja ehkä oon jo ensi vuonna taas remmissä mukana myös proggiksissa. En minä tiedä. Tiedän vain sen, että silti mulla tulee aivan valtava ikävä koko porukkaa. Osuuskuntakollegoitani. Työperhettäni. Kotiteatteriani. Tämän päivän suurin uutinen piti olla Keskisuomalaisen kritiikki meidän Kielletystä, klikklik, mutta sekin tuntuu nyt vaan vesileimalta vanhalle ajanlaskulle.

Ensi maanantaina alkaa lopultakin kunnolla se uusi tarina. Ensimmäinen koulupäivä. Arki Tampereella. Vielä eilen mulla oli niin ikävä sinnekin, että melkein itketti, mut nyt taas tuntuu että jäljellä olevat neljä päivää täällä on liian vähän. Neljä päivää mustassa peruukissa, glitterisessä luurankomekossa tai sisäkön korsetissa. Naamioissa tai ilman, irtoripset ovat paikallaan kyllä. Grimasin ripsiliiman pito testattiin lauantaina, nyt se on todistetusti kaksitoista tuntia virheettömänä, jonka jälkeen sisäreuna saattaa irrota, jos naurat, itket ja pyyhit niistä syntyneitä kyyneleitä. Pysyivät ne silti vielä enskaribileiden ajan, yhteensä 20h taisi mennä kunnes irrotin. Kaikelle tällekin pukeutumisleikille on myös kelpo tekosyy, halloweenviikot Aprillissa. Entä jos nämäkin jää mun viimeisiksi. Järki ei osaa käsitellä näitä kysymyksiä.

Aion silti yrittää nyt unohtaa luopumiset hetkeksi. Viettää yöni välittämättä eilisestä tai huomisesta. Nukkua ja nähdä kauniita kuvia. Mutta voi olla, että perjantaina kotimatkalla itken pimeässä bussissa välittämättä kanssamatkustajien vaivautuneisuudesta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s