Proosaa uusille kulmille

Multa pyydettiin edellisen postauksen jäljiltä, että kirjoittaisin myös Tampereelta, Tampereesta. Tuokiokuvia fiilistelyistäni, olkaat hyvät.

Muutama kohtaus ensimmäisiltä päiviltä:

Ekan illan myrskytuuli keikutti vanhaa katulamppua, joka on viritetty tien yläpuolelle talojen väliin sähköjohtojen varaan. Tuntui että on osa historiaa, pieni murunen jotain suurempaa kokonaisuutta. Tuntui myös vähän kuin olis Kööpenhaminassa, tuossa mun kaikkien aikojen rakkauskaupungissani. Kun kodin valot sammutti, tuli keinuva valonkajo sisälle saakka tuudittaen rauhalliseen uneen.

Varhainen aamuaurinko vastapäisen tiilitalon katosta heijastuen, etualalla leveä ikkunalautani viherkasveineen ja muutamine tärkeine esineineen. Sininen taivas kattojen takana, hiljainen katu heräilemässä uuteen päivään. Myös pieni kotini heräili valon myötä, vanhojen talojen tunnelma todella elää vuorokaudenajasta toiseen. Esteetikon sydän pakahtui.

Hämeenkatu lauantaina iltapäivällä. Aurinko paistoi ja lämpöä oli kuin kesäkuussa. Ylösvedetyt hihat, farkkuliivi oli melkein liikaa. Ihmisvilinä jokaiseen suuntaan, Iina odottamassa mua Stockan edustalla. Käytiin ostamassa verhokiinnikkeitä ja koiranruokaa. Niitä saa keskustasta lauantaina iltapäivällä neljän jälkeen. Keskustassa tuntee olevansa kaupungissa. Keskusta on enemmän kuin yksi katu. Kaikkea on enemmän. Ja ne ihmiset, niitä vaan kulki. Vastaantulijoita joita en tunne. Ihmisvilinää. Siitä minä pidän. Tunnen olevani elossa.

Keskipäivällä bussi Lielahteen. Numero oli 27, mua nauratti, sillä kuljin Jyväskylässä kotiin. Tuijotin ensin puhelintani perinteiseen tapaan, mutta keskustorin kohdalla havahduin tajuamaan, että nyt mä oikeasti olen täällä. Että tätä kannattaa katsoa, ennemmin kuin luuriaan. Työläiskaupungissa, jossa on historiaa nähtävissä kaikkialla. Tehtaiden piippuja, niitä rakastamiani vanhoja taloja, kerrostumaa. Mietin täällä syntyneitä muistojani, jotka sijoittuvat viimeisen kymmenen vuoden ajan hyvin usein syksyyn. Tampere on kaunis aina, mutta tää on aina ollut mulle  mun virallinen syyskaupunki. Punaiset, oranssit, keltaiset ja ruskeat lehdet kadunvarsilla ja puissa, syysaurinko värjäämässä talojen seiniä. Keskusta, joka ei lopu yhteen katuun. Hämeenpuiston seutu, Amuri, Pispala. Tajusin että joku päivä joku niistä vanhoista puutaloista vois olla mun koti. Mä voin löytää mun vanhan puutalokotini täältä joku päivä, jos sellaisen tahdon. Jossain Pispalan valtaväylän vaihtuessa moottoritieksi tajusin kasvoillani olleen keskustorilta saakka avoimen onnellisen ja peittelemättömän virneen. En vaan osaa hillitä hymyäni, kun tunnen siihen aihetta. Istuin yksin bussissa ja hymyilin Tampereelle, joka on samalla vanha ja tuttu, mutta myös uusi ja jännittävä. Joka on samaan aikaan vieras, mutta silti oma. Tämä on nyt kotikaupunkini. Paikka jossa saan kirjoittaa uudet tarinani, nähdä kauniita taloja joissa asumisesta haaveilla, kävellä uudet tiet tutuiksi, luoda uutta historiaa. Jossa voin hymyillä bussissa yksikseni pelkästä puhtaasta elämisen ja kokemisen riemusta. Oon kyseenalaistanut, että pitäisikö hymyään pystyä hillitsemään siihen asti, että on yksikseen neljän seinän sisässä, kuuluisiko se suomalaiskansalliseen käyttäytymismallistoon. Mulle kuitenkin tuli lempeä mutta ehdoton kuittaus, että siinä asiassa en saa muuttua, oon hyvä just näin. Tyttönä joka hymyilee yksin bussissa, tanssahtelee kaduilla ja viis veisaa pikkuporvarillisista käyttäytymissäännöistä. Päätin uskoa niitä sanoja ja sanojen sanojaa.

Ilta, viesti että täällä ollaan, vilkaisu ulos kotini ainoasta ikkunasta alhaalla olevalle kadulle. Leveä vanhan talon rappukäytävä, sydämessä kupliva ilo ja elämän tarjoamat perhoset, kun kävelin ulos, jossa mua odotettiin. Välillä tuntuu, kuin eläisin leffassa. Olen pitkästä aikaa taas pääosassa, enkä jumittamassa tilanteessa, jossa mikään ei tunnu etenevän. Soundtrack pyörii päässä kuin soisi aidosti taustamusiikkina. Tällaisissa miljöissä ne leffat kuvataan. Riittävällä rohkeudella kohtaan itse onnelliset loppuni, yksi osa kerrallaan.

En tiedä, pelkäsinkö edes, etten sopeutuisi tänne. Että muutos tuntuisi liian isolta, koti liian pieneltä, maisemat liian vierailta tai uudesta aloittaminen liian vaikealta. Että katuisin että lähdin. En usko, että osasin pelätä sellaista. Enemmänkin kai luotin siihen, että asiat loksahtavat paikalleen. Mutta sitä en olisi uskonut, että se fiilis saa mut näin nopeasti. Kyllä mä tänään yhdeltä myyjältä kysäisin, että onko teillä useampia myymälöitä täällä Jyväskylässä. Tajusin virheeni samalla kun sen sanoin, ja naureskelin, että sydän on jo muuttanut tänne kuten minäkin, mutta pää ei ole ihan vielä päivittynyt uuteen aikaan. Mutta just nyt tämä on se paikka, jossa haluan olla. Jossa mun kuuluu olla. Josta lähteminen parin päivän päästä takaisin töihin Jyväskylään tuntuu vähän tyhmältä, kun mieluummin olisin täällä. Viikonloppuna pääsen sitten taas pariksi päiväksi takaisin kotiin. Hullua, jännää, innostavaa. Kotiin. Katsomaan kattoa, katua ja tiilitaloa. Katsomaan seuraavia käänteitä ja kuuntelemaan soundtrackin seuraavia kappaleita. Löytämään itsestäni vähän runotyttöä, jonka olemassaolosta en aiemmin tiennyt.

Elämä on hassua. Kaunista. Pitää vaan itse kirjoittaa siitä sellaista.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s