Kiitos 2005-2015.

Tämä kirjoitus on rakkauskirje Jyväskylälle. Kaupungille, jossa olen elänyt kymmenen vuotta. Koko aikuisikäni, yli kolmasosan elämästäni. Kaupungille, joka on ollut minulle kymmenen vuoden ajan koti.

Ensikosketukseni Jyväskylään oli kesäkuussa 1987 keskussairaalan synnytysosastolla. Valehtelisin jos väittäisin omaavani syntymästäni minkäänlaisia mielikuvia, mutta tässä kaupungissa se on todistettavasti tapahtunut. Aidot muistikuvat ovat oletettavasti nelisen vuotta myöhemmin tapahtuneesta pikkusiskoni syntymästä, jotain hataraa valkeaviherää, sairaalan käytävää ja lasiovea. Sen jälkeen Jyväskylä oli minulle pitkään vain ysitien ramppi, vihreää harjua ja muutamia kerrostaloja moottoritien vieressä matkalla idästä Tampereelle. Keväällä 2004 saavuin tänne ensimmäistä kertaa omasta valinnastani, hetken päähänpistosta kiinnostavien järjestötouhujen perässä viikonlopun viettoon. Tunsin täältä vain yhden ihmisen. Hän lähti oppaakseni, kävelytti läpi hämärtyvän toukokuisen illan. Olin saapunut tänne junalla Kainuun synkimmästä perähelvetistä, Kajaanista, jossa silloin lukiota kävin. Häkellyin välittömästi Jyväskylästä, sen kauneudesta ja kaupunkifiiliksestä. Muistan tärkeimmät selvästi: Matkakeskuksen lentokenttähenkinen miljöö, kirkkopuiston ja kävelykadun uudehkot valaistukset, Pizzeria Marian nurkkapöytä, kävelyputki junaratojen ja rantaraitin yli ja se kaikista kaunein: Kuokkalan silta yövalaistuksessaan. Istuin Ainolanrannan puolella portailla, tuijotin vedestä heijastuvaa kuvajaista kaupungista ja totesin ääneen, että rakastan tätä paikkaa. Tämä olisi minun kaupunkini. Ehdoitta.

Seuraavana talvena aloin hiljalleen harkitsemaan muuttoa pois Kainuun ankeudesta. Ensin pohdin Tamperetta, joka olisi isompi, mutta myös kauempana kaikesta vanhasta. Jyväskylän kauneus ja jyväskyläläiset ystäväni, siihen mennessä heitä oli tullut jo muutama lisääkin, saivat minut kuitenkin tekemään päätöksen ja hakemaan abivuodeksi tänne lukioon. Muistan kevään 2005, Disco Ensemblen keikan Lutakossa, kaupungin valot Seminaarimäen kampukselta katsottuna ja sen fiiliksen, kun tiesin, että mun elämä tulee kohta olemaan täällä, tässä kaupungissa. Ja niin tapahtui. Ensimmäisen kuukauden majailin Tourulassa pienessä vihreässä puutalossa, toimiston sohvalla rinkkaan ja putkikassiin tärkeimmän omaisuuteni sulloneena. Kahdeskymmenes seitsemäs päivä kesäkuuta armon vuonna 2005 monen yhteensattuman seurauksena sain avaimet toiseen vihreään puutaloon, josta oli tuleva kotini seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Siitä tuli koti myös monelle muulle ihmiselle, niin kämppiksille kuin ystävillekin. Ja lopulta myös Nannalle, tuolle pienelle russelia muistuttavalle täystuholle, jonka kanssa vieläkin elämäni jaan.

Sen jälkeen olen asunut useammassa eri asunnossa, ollut yhdessä asukasyhdistyksen pj, yhdestä maksanut vuokran sijaan vastiketta ja remontoinut itselleni kodin. Muutamiin olen kulkenut omilla avaimillani, vaikkei posti niihin ole koskaan tullutkaan. Tässä kaupungissa vierähtäneen vuosikymmenen aikana olen reissannut täältä pois lukuisia kertoja, mutta palannut yhtä usein. Olen kouluttautunut, suorittanut tutkinnon, ollut työtön, tehnyt, pardon my french, ihan vitusti töitä, luonut uraa ja saanut nimeäkin, tai näin minulle on kerrottu. Itkenyt monesti miettiessäni, mikä musta oikeasti tulee, mutta aina musta on jotain tullut. Saanut uskomattomia ystäviä, joiden kanssa yhteys ei toivottavasti koskaan katkea. Olen rakastunut, rakastanut, ollut rakastettu. Olen perustanut ystävien kanssa oman mimmiliigan, Viitaniemen tekojäällä treenaavan höntsälätkäjoukkueen, joka on silkkaa parhautta. Olen maksanut jäsenmaksun ainakin neljään eri teatteriin, puvustanut seitsemään, toiminut osuuskuntayrittäjänä yhdessä ja opettanut taitojani nuorille puvustajanaluille toisessa. Käynyt Blazessa, Lutakossa ja Ilokivessä keikoilla, ollut töissä monenlaisissa tapahtumissa ja yhtä useassa firmassa, shoppaillut kävelykatukirppiksellä, järjestänyt muotinäytöksen kauppakeskukseen, aamulenkkeillyt harjulla ympäri vuoden, myös umpihangessa keskitalvella, pelannut minigolfia satamankärjessä kymmenen sentin koroissa edustusvaimoa leikkien, haahuillut vieraita katuja tekemässä niistä tuttuja, vihannut Taivaallisen rahan aukiota ja muita kaupunginisien turhakesijoituksia, lukenut Kesaria kannesta kanteen, kirjoittanut sinne kerran yhden mielipidekirjoituksenkin… Tehnyt valtavasti vaikka mitä, mikä on onnistunut vain Jyväskylässä, ja tutustunut siinä samalla mielettömään määrään hienoja ihmisiä. Vähemmän hienoihin myös. Kaiken sen keskellä ihan itse luonut tästä kaupungista itselleni kodin.

Nyt se asia on kuitenkin muuttumassa. Tämä on tältä erää viimeinen päivämäärä, jolloin mun postit on tulleet Jyväskylän osoitteeseen. Huomisesta alkaen osoitteeni on Tampereella. Tampereella, johon mun piti muuttaa jo silloin kymmenen vuotta sitten. Kaupunkiin, jossa on enemmän kaikkea. Ihmisiä, katuja, katuvaloja, kauppoja, teattereita, kouluja. Enemmän mahdollisuuksia. Tänään mun pieni elämäni on laatikoissa ja jätesäkeissä ja mua odottaa Tampereella vanhassa kivitalossa pienempi määrä neliöitä, kuin missä olen koskaan tähänastisessa elämässäni hetkeäkään asunut. Vain yksi ikkuna, mutta istumaleveällä ikkunalaudalla, liikenteen äänet ja täysin uusi arki. Uudet unelmat, uudet mahdollisuudet toteuttaa niitä.

Don’t get me wrong, en minä Jyväskylää kokonaan ole hylkäämässä, ainakaan vielä tänään. Seuraavan kuukauden ajan ramppaan täällä hoitamassa työni loppuun ja itkemässä viimeiset itkut tästä kaupungista luopumisen tuskasta. Enkä mä tiedä, mitä elämä tuo, voihan hyvin olla, että palaan jo keväällä muuttolintujen kanssa, jos Tampereelta ei löydykään sitä, mitä elämältäni haluan. Toisaalta voi myös olla niin, että olen vuoden päästä Kööpenhaminassa, Prahassa tai Pariisissa, jos siihen avautuu mahdollisuus. Minä en vielä tiedä. Mutta sen minä tiedän, että jos tänne jäisin nyt, en saisi sitä koskaan selville. Että missä minä oikeasti tahdon olla. Mutta kun lähden, voin joskus palata tietäen, että tahdon olla juuri täällä. Jos niin on. Se selvitköön aikanaan.

Kiitos Jyväskylä kaikesta. Olin itseltäni hukassa kun kymmenen vuotta sitten tänne muutin. Kiitos että kasvatit minusta taas minut. Silloin en tiennyt, kuka olen, mutta tiesin mitä halusin. Vuodet muuttivat paljon, kuten niiden kuuluikin. Nyt tiedän kuka olen, ja lähden maailmalle selvittämään, mitä haluan. Just nyt se on 19m2 vanhaa kivitaloa, toivottavasti niitä oikeita ovia avaava koulupaikka ja miljöö, jossa en tunne vastaantulijoita. Kaupunki, joka ei sammuta katuvalojaan yöksi, jossa oman alan yrittäjyys on mahdollista ja josta pääsee alle kahdessa tunnissa kaikkialle, missä useimmin tarvitsee vierailla. Jos minä reissuiltani löydän kaipuun takaisin näihin maisemiin ja näihin rajallisempiin mahdollisuuksiin, niin tulen kyllä takaisin. Mutta nyt en voi jäädä. Olen itselleni velkaa lähdön.

Yksi minua Tampereelle odottava linkitti matkamusiikkia. Minäkin lupaan vihellellä matkallani.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s