Ajatuksia lastenteatterista

Selvennän heti alkuun, että tiedän makuja olevan monia, en tarkoita loukata ketään, enkä missään nimessä väitä että oma tapani olisi ainoa oikea. Kirjoitan vain siitä, mistä lähtökohdista itse itseni työhön motivoin. Ja se tärkein lähtökohta on ehkä se, että rakastan lastenteatteria. Varsinkin työn kannalta, sen tekeminen on kaikista parasta, koska koen siinä olevan rajattomat mahdollisuudet luoda mitä tahansa uutta.
***

Liian usein lapsille suunnattua teatteria, lastenteatterin pressikuvia tai muuta mainosmateriaalia katsoessa tulee mieleen, että on taas hukattu hyvät mahdollisuudet puvustuksen suhteen johonkin jo tuhannesti nähdyn alle. Samat näytelmät on tehty tuhat kertaa samalla tavalla, vähän epookkiin taittuen, murretuilla väreillä ja kliseisillä vaatekappaleilla. Harmittomina ja turvallisina, ihan hyvällä maulla tehtyinä ja jopa hauskoina, mutta riskejä ottamatta. Aikuisten makuun sopivana versiona.

Miksi lapsille ei niin helposti lähdetä tarjoamaan jotain uutta ja ennennäkemätöntä? Miksi ei lähtökohtaisesti käytetä enemmän räiskyviä värejä, hulluttelevia muotoja ja mieleenjääviä yksityiskohtia? Paras, suorastaan täydellinen esimerkki raikkaasti, innovatiivisesti ja rohkeasti tehdystä puvustuksesta ovat Risto Räppääjä -elokuvat. Kun näin Viileän Venlan ekaa kertaa kummityttöni luona vieraillessani, suuni loksahti totaalisen auki! Mitkä värit ja hahmot! MIKÄ IHANAN ÖVERI MEININKI! Pukusuunnittelija Niina Pasanen, olet idolini. Jo Viileä Venla itsessään on niin c00l, että kateeksi käy, ja siihen päälle vielä muut hahmot. Täydellistä. Katsokaa vaikka itse.


Aaaaaah.

Aihe on allekirjoittaneelle ajankohtainen, koska tänään alkoi suunnittelutyöni Teatterikoneen ja Loiskis-orkesterin kevään lastennäytelmän puvustuksen kanssa. Tekstinä on Kolme iloista rosvoa ja lähtökohtana saada useimmille tutusta tarinasta irti myös puvustuksellisesti jotain uutta. Oma henkilökohtainen suhteeni kyseiseen näytelmään on suorastaan karu. Ensimmäinen koskaan näkemäni teatteriesitys oli juurikin se. Ikää oli kai seitsemän tai kahdeksan ja teatteri kiinnosti jo kovasti, mutta näkemäni versio on jäänyt mieleen rumana, huonona ja pitkäveteisenä. En ole sen jälkeen käynyt katsomassa kyseistä näytelmää missään, koska muistikuvani siitä ovat niin ankeat.

Tlanne on onneksi nyt toinen, koska ohjaajan, Teatterikone-kollegani Annu Sankilammen kanssa meillä on hyvinkin yhteinen suunta tehdä versiosta kaikin puolin räväkämpi ja räiskyvämpi. Niin näyttämökuvallisesti kuin musiikillisestikin. Mun hartain toiveeni on, että onnistun työssäni niin hyvin, että joku katsomoon tuleva muksu huokaa esityksen jälkeen, että voisipa olla joskus yhtä (lisää tähän valitsemasi ulkoista hienoutta kuvaava termi) kuin näytelmän Sohvi, tai kotiin mentyään pukee jotain vanhempien kaapista lainattua päällensä ja esittää jotakuta muista hahmoista. Että tästäkin näytelmästä jää katsojalle visuaalinen muistijälki. Parhaassa tapauksessa syttyisi myös rakkaus teatteria kohtaan.

Nähtäväksi jää, kuinka käy. Ensimmäiset hankinnat on jo tehty ja juliste olisi tarkoitus kuvata ensi viikolla. Esittelen hahmoja asuineen täälläkin, kunhan lähtevät syntymään. Mutta se on varmaa, että tästä versiosta tulee sellainen, ettei katsomoon nukahda. Sen minä teille lupaan. :)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s