On yhtä huumaa rock’n’roll

Arvio: Kulttimusikaali Rocky Horror Show! osuu ja uppoaa

Richard O’Brienin kirjoittama kulttimusikaali Rocky Horror Show! viettelee katsojansa. Sen viesti on liberaali alleviivaten seksuaalista voimaa, vapautta ja erilaisuutta.

Tässä 70-luvun hulvattoman hauskassa, visuaalisesti rikkaassa tanssi- ja musiikkinäytelmässä rikotaan rajoja. Tahallisen kömpelö käsikirjoitus leikittelee camp-henkeen b-luokan kauhu- ja scifi-elokuvilla.

Konservatiiviset Janet (Elsa Kalervo) ja Brad (Petteri Olkinuora) ovat juuri kihlautuneet. Auton rengas puhkeaa ja pari hakeutuu sateensuojaan läheiseen linnaan, jonka isäntä on eriskummallinen transvestiitti tiedemies Frank N. Wurst (Pablo Delahay), joka viettelee pariskunnan ja haastaa heidän arvojaan toden teolla. Asiat alkavat mennä vain sekopäisempään suuntaan.

Ohjaaja Antti Viitamäki tuntee materiaalinsa läpikotaisin, sillä sovitus onnistuu ja hän uskaltaa ottaa taiteellisia vapauksia, jotka näkyvät leikittelynä lavastuksessa ja liioitellussa humoristisessa elekielessä.

Luovat lavastusratkaisut yhdessä valosuunnittelun kanssa syventävät tarinaa entisestään ja yllättävät nokkeluudellaan. Puvustus toimii.

Rami-Jussi Ruodemäki ohjaa musiikin. Orkesterin soitto sekä näyttelijöiden laulu ovat tyyliteltyjä suorituksia. Anne Joutsimäen koreografiat ovat uskomatonta katseltavaa, niiden vaihtuvuus ja haasteellisuus pitävät otteessaan.

Suuri näyttelijäkaarti onnistuu tarkasti ja räiskyvästi tulkitsemaan hahmoja. Elsa Kalervon Janet ja vastanäyttelijä Petteri Olkinuoran Brad näyttäytyvät roolipuhtaina suorituksina.

Pablo Delahay on ilmiömäinen itsekeskeisenä, vallan- ja seksinnälkäisenä tohtori Wurstina. Ville Leppänen esittää Wurstin suloista luomusta Rockya onnistuen naiivissa olemuksessaan.

Rocky Horror Show on ilmiö, jolla on oma faniverkostonsa. Kuuleman mukaan interaktiivisiakin esityksiä, joissa yleisö saa osallistua, on luvassa. Jokaisen pitäisi nähdä Rocky Horror Show ainakin kerran! Itse menen toisenkin.

Saara Heikkilä / KSML.fi

Junalippuja ja identiteettikriisiä

Oon taas junassa kohti kotia. Hauskaa, että alan jo tunnistaa ja moikkailla muita samoissa junissa usein näkemiäni ihmisiä. Huomenna taas aamulla seiskaan päivätöihin, kolmelta junaan ja Jyväskylään toiselle teatterille ja sit taas junaan ja yöksi takas kotiin. Eihän tämä millään mittapuulla järkevää ole, mutta nautin joka hetkestä. Rakkaudesta lajiin.

IMG_20160717_203740.jpg

Huominen reissu tosin on rasti seinään -henkinen. Se on tähän tietoon viimeinen treenikerta Jyväskylässä. Seuraavan kerran kun sinne perjantaina menen, on jo ensi-ilta, ja menen katsomoon jännittämään muiden suoritusta. Itse en voi tehdä enää mitään. Toinen ensi-ilta on lauantaina. Ja se mikä vielä enemmän jännittää, on se, että niiden jälkeen alkaa teatteritauko, jonka loppua ei ole määritelty. Mulla ei nimittäin ole vielä seuraavaa proggista tiedossa. Oon aloittanut puvustushommien työkseni tekemisen keväällä 2011, eikä sen jälkeen ole mennyt kuin muutama lyhyt pätkä, jolloin ei olisi ollut produktioita työn alla. Aina on ollut joku juttu vähintään suunnitteluasteella. Nyt ei ole mitään. Kun Kulissin Rocky Horror Show ja Teatterikoneen Hannu ja Kerttu ovat startanneet näytöskautensa, ei mulla ole enää proggiksia kesken. Se on pienen identiteettikriisin paikka.

Rakastan mun nykyistä päivätyötä muotikaupan parissa, työpaikkaa, toimenkuvaa ja säännöllisyyttä. Rakastan stailaamista, asiakaspalvelua, myyntiä ja kaikkea hallinnollisempaa taustatyötä, joita tällä hetkellä saan hoitaa. Rakastan vaatteita, ihmisten kohtaamista ja ratkaisujen löytämistä, jotka edelleen kuuluvat jokapäiväiseen toimenkuvaani. Mutta silti mua hirvittää luopua puvustamisesta niin, ettei se enää määritä kuka olen. Olen tottunut olemaan teatteripuvustaja. Se on kuluneet kuusi vuotta ollut mun pääasiallinen status, sana jonka kautta oon esitellyt itseni useimmille uusille ihmisille, joille on pitänyt jotain itsestään kertoa. Kun ei ole proggista työn alla, ja leipänsäkin ansaitsee muista hommista, tuntuu oudolta pitää Instagramin esittelytekstissä ykköstittelinä costume designer. Someajan murheet.

Sen lisäksi, että tuntuu että joutuu muotoilemaan identiteettinsä uuteen verbaaliseen muotoon, on kaikista haikeinta irrottaa otteensa näistä proggiksista jo monta päivää ennen enskareita. En ole muiden töiden vuoksi näkemässä ennakkovetoja, en tekemässä viimeisiä silauksia. Työryhmät tekevät ne mun ohjeideni mukaan. Minä vingun ja vikisen kuvamateriaalia whatsappin kautta ja yritän saada livestreamia treeneistä luuriini, mutta en ole livenä paikan päällä silittämässä puseroita, ompelemassa paitoihin paremman värisiä nappeja tai laulamassa katsomossa samoja biisejä kymmenettä kertaa. Paatuneesta perfektionististä se tuntuu kovin vaikealta. Haluaisin olla läsnä työryhmille, toteuttaa ohjaajien viime hetken toiveita, pohtia ratkaisujen toimivuutta puvustustiimin kanssa ja tsempata esiintyjäkaartia tauoilla yhä loistokkaampiin vetoihin. Haluaisin olla läsnä, tukena ja avuksi. Mutta elämänvalintojeni vuoksi en ole, ja se pistää sydämessä. Minun rakkaat tekevät siellä näytelmiä kasaan, mutta minä en ole paikalla niinkuin mun kuuluisi olla. Olen aina verrannut oman puvustuksen ensi-illan olevan mulle kuin oman lapsen syntymä. Ne ovat mun pieniäni, joiden aikaansaamiseksi olen vuodattanut sekä sydänvertani että hikikarpaloita usean kuukauden ajan. Produktion syntymäpäivinä ensi-illoissa juhlin, mutta myös suren: kun esirippu nousee, päästän ne samalla hetkellä vapauteen itsenäistymään. Esiripun laskiessa ne ovat jo omillaan.

Puvustaminen on mulle taiteen tekemistä. Käytännönläheisen ja ratkaisukeskeisen, mutta taidetta kuitenkin. Tarvitsen tietyn määrän luovaa työtä tunteakseni olevani elossa. Proggistauoilla iskee aina valokuvaus- tai vaikka sisustusvimma. Mua vähän pelottaa, mitä hullutuksia keksinkään nyt, kun tauolle ei ole päättymispäivää tiedossa. Ylikiehuva luovuus kun on varsinaista hulluuslaavaa. Se vaan virtaa ja polttaa kaiken tielleen osuvan uuteen muotoon ollen mahdotonta pysäyttää keinotekoisesti.

Tämä on avoin tarjous Tampereen teattereille ammattilaisuusstatukseen katsomatta: jos työjälkeni miellyttää ja puvustajalle olisi tarvetta, saa muhun kyllä ottaa yhteyttä. Työajat asettavat omat haasteensa sille mihin venyn, mutta toisaalta tämäkin kesä on kyllä osoittanut, että kaikkeen pystyy kun tahtoo. Viiteen päivään muotikaupan parissa ja siihen päälle illat ja viikonloput teatteria. Huh.

Tiedän vielä yhden asian, minkä suhteen pitäisi opetella venymään enemmän. Ehkä mä voisin antaa itselleni luvan olla teatteripuvustaja, vaikka produktiota ei työn alla olisikaan. Koska sitä minä aina pohjimmiltani taidan olla. Työnarkomaani ja elämäntapataiteilija, freelancer-puvustaja. Ja aivan valtavan onnellinen saadessani olla juuri sitä.

Lapinniemen metsänneito

_DSC1704

Monta viikkoa sitä odotettiin, mutta lopulta se saapui: puoliaurinkoinen ja vapaa iltapäivä, jolloin pääsin taas pitkästä aikaa kameran taakse potrettikuvauksen ihmeellisen maailman ääreen. Ensin vähän ihmeteltiin turhankin kirkkaasti paistanutta taivaankappaletta ja sen luomaa liian kovaa valoa, mutta lopulta löydettiin oikeat spotit ja kuvakulmat, joilla se saatiin valjastettua halutunlaiseen käyttöön. Lopputuloksena oli iso määrä hyviä otoksia, joista oli vaikea valita lemppareita. Tässä muutama ensimmäinen näyte kuitenkin.

Kuvia ei ole käsitelty kamerasta ulostulon jälkeen juuri lainkaan. Rajaukset on alkuperäiset, muutamissa lisätty vähän kontrasteja. Tavoitteena oli kuitenkin mahdollisimman freesi ja luonnollinen look, mikä mielestäni onnistui oikeinkin hyvin. Mallikin oli tyytyväinen, jee! :) Ostoslistallani on jo pidempään ollut kunnollinen refla, niin pääsis leikkimään vastavalon kanssa paremmin, mutta nyt se kiilasi ihan ykköshankinnaksi. Ihanaa luonnonvaloa riittäisi taas reippaasti seuraavan puolen vuoden ajan vaikka kuinka, jos vaan innokkaita kuvattavia löytyy.

_DSC1716

_DSC1779

_DSC1795

_DSC1797

_DSC2005

_DSC2023

Takaumatorstai: Koiranunta

Huomenna tulee täyteen päivälleen kuusi vuotta yhteiseloa erään, nyttemmin jo mummoiän saavuttaneen pienen russelimangustin kanssa. Ne ovat olleet vaiherikkaita vuosia, paljon on itketty mutta vielä enemmän naurettu. Päivittäistä naurua on irronnut myös siitä, miten käsittämättömältä näyttäviin asentoihin ja ilmeisiin tuo eläin taipuu varsinkin nukkuessaan. Usein pilkistää vain kirsu, käpälä tai hännänpää peitonmutkasta, mutta välillä lämmön noustessa jopa russelille liialliselle tasolle (yli saunalukemien siis), näkyy peiton alta enemmänkin.

Nämä kuvat on räpsitty jo viime elokuussa, kello on ollut vähän yli yö kahde. Testailussa oli joku überihq ja megakallis makrolinssi, jonka käyttö vähän hirvitti. Osa kuvista onnistui teknisesti paremmin, osa ei niinkään, mutta julkaisen silti lempi-ilmeotokseni teknis-laadullisista tekijöistä huolimatta. Voi koira. Voi mangustilötkömatokoira. On se vaan kaikessa käsittämättömyydessään maailman paras otus.

 ♡

 

#finnishgirl #snowing

_DSC1230 (1)

_DSC1224 (1)

_DSC1234 (1)

_DSC1239

All pics (c) Anniina Kärkkäinen

Oho. Toimii se kamera vieläkin. Minä taas en kameran takana toiminut aivan yhtä hyvin, mutta onneksi ihana Suvi linssin edessä sitäkin paremmin. Hetki meni perusteita muistellessa, mutta kyllä ne jotakuinkin oikeat asetukset sieltä lopulta löytyivät. Kuvailtiin Vapriikin, Finlaysonin ja Frenckelin ympäristössä kevyin tarkoitusperin, mutta saatiin aikaan yllättävänkin kivoja otoksia, joista tässä yksi sarja. Toi ihan ensimmäisenä oleva kuva on ehdoton lempparini ja totaalimanuaalisäätämisasetusten tulos, eli henkilökohtainen eeppinen voitto. Lumi oli mulle vieras materiaali kuvaustaustana, jännitin jo pelkästään sitä maassa olevaakin, mutta lopulta sitä tuli myös sateen muodossa taivaalta alas. Onneksi, näin jälkikäteen arvioiden, koska en olis koskaan uskaltanut lähteä kokeilemaan moista, jos en olisi jo kuvausasemissa seisoskellut sateen alkaessa.

Mitä tänään opimme: Aidot ystävät ovat rakkaita ja tuttuja näkemistauonkin jälkeen. Jopa se lumisade.

Kohtalokasta pitsavoimaa

Ooppera on mulle teatterimaailman pitsa. Tulin siihen tulokseen käytyäni katsomassa Tampereen Oopperan Verdi-versioinnin Kohtalon voima.

Se vaatii kolme asiaa – pohjan, tomaattikastikkeen ja loput täytteet päällensä (eli musiikin, näyttelemisen, visuaaliset elementit). On lähestulkoon ihan sama, mitä ainesosat tarkalleen ottaen ovat, kunhan se kaikki löytyy. En usko, että sitä kovinkaan helpolla saisi totaalisesti pilattua, jos reseptissä perinteisissä valmistusmetodeissa pysytään edes suurinpiirtein. Kokonaisuus on aina maistuva.

Joskus sitä tekee mieli enemmän, toisinaan vähemmän, mutta ei koskaan päivittäin. Silti aina kun on teatterimaailman pitsaperjantai, eli lippu oopperaan räpylässä, on olo vähän spesiaali. Se on herkkua. Vähän syntistä, kovin tuhtia, koko annoksen vetäistyään on kropassa onnellinen ähky.

*****

Tampereen Oopperan Kohtalon voimassa oli se kaikki taas kerran kasassa. HS, Aamulehti ja Tamperelainen ehtivät jo kilvan kehua, olivat katsomassa eri esityskertaa kuin minä. Itse olin ennakoimassa jo keskiviikkona, useampi päivä ennen ensi-iltaa. En ollut ehkä aivan yhtä liekeissä annoksestani kuin yllämainitut jutut kirjoittaneet ammattikriitikot, mutta pidin silti kovasti varsinkin joukkokohtauksista, joiden visuaalisuus pukuineen, lavastuksineen ja koreografioineen oli häikäisevän upeaa ja tarkkaa työtä kaikilta osa-alueiltaan. Joiltain osin pitkäpiimäisten dialogien kohdalla onnistuin useamman kerran haukottelemaan, mutta vastapainona taas aina homegirl-Suvin ollessa lavalla nyyhkimään tunteellisemmin kuin keskimääräinen EVK:lainen pienen eläimen nähdessään. On se vaan upea ja taitava. Huh.

Itse olisin toki tunnettuna hätähousuna tiivistänyt ja karsinut 3,5h eeposta tiukempaan settiin, mahduttanut vähintään tuntia lyhempään läjään, mutta onneksi en sellaisia asioita pääse tekemään – siinä tapauksessa olisi oopperaan kuuluva pitsa-efekti jäänyt toteutumatta. Niin hyvää, niin paljon. Vähän liikaa, niin on sopivasti. Yksittäisinä ainesosina olisi homma pelkkää pullaa, kastiketta tai muuta muhennosta, mutta kokonaisuutena, kaikkien osa-alueiden ollessa kohdallaan, on lopputulos aina omalla tavallaan täydellinen. Teatterimaailman pitsa. Tykkään.

Mikäli rehellisesti sanottuna överihintaiset liput eivät ole este nautinnolle, mene ihmeessä katsomaan tämä pläjäys, jos vielä ehdit. Jäljelläolevat esitykset ovat Tampere-talossa alkavalla viikolla ke 24.2. klo 18.30 sekä la 27.2. klo 15. Minä todella suosittelen! Lippuja ja lisätietoa täältä.

Vaan sil on väliä – Kuinka mahduttaa elämänsä alle 20m2 yksiöön, osa 2

4.Mitä mä tarvitsen?
Jos tähän mennessä on jo karsittu ulkoisista puitteista pois kaikki ylimääräinen, niin nyt alkaa se turhasta irtaimesta luopuminen. Tämä on siis oikeastaan se ainoa konkreettinen neuvo, kaikki aiempi on ollut asioiden henkistä työstöä. Lyhyesti ohjeistus menee näin:

-Säilytä vain sellainen, mistä olisit yhä valmis maksamaan

-Hyödynnä tavaroiden ja tilojen kaikki potentiaali, multifunktionalismi on in

-Valitse ja vaali vain kauniita käyttötavaroita, niin niiden esilläpitäminen ei tuota visuaalista tuskaa

-Luo oma linjasi ja pysy siinä kaiken suhteen, esimerkiksi tietty värimaailma, aikakausi tai tyylisuunta, niin kokonaisuus pysyy hallittuna. Tämä pätee niin vaatekaappiin, astiavalikoimaan, sisustukseen kuin oikeastaan mihin tahansa muuhunkin.

koira sängyllä

Väitän, että suurimmalla osalla suomalaisista on suurin osa tavarasta enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin välttämättömyyksiä. Jos myönnät väitteen todeksi, olet jo ottanut ensimmäisen askeleen ongelmasta irti päästämiseksi. Ei pääsemiseksi, vaan päästämiseksi. Tavarasi eivät omista tai kahlehdi sinua isoon asuntoon. Sinä omistat tavarasi, roikut niissä omasta tahdostasi. Tunnetekijöiden vuoksi, käytäntöä helpottaaksesi, pahan päivän varalle, onhan näitä syitä. Kerrataan vielä: Se olet sinä joka roikkuu tavarassa, ei tavara sinussa.

Kuten sanottu, olen esteetikko ja hamsteri, mikä yhdistelmänä aikaansaa sen, että varastoni kaiken suhteen olivat vielä jokunen vuosi sitten erittäin massiiviset. Olin karsinut tavaramäärää rankalla kädellä jo edellisien muuttojen yhteydessä, mutta tämä viimeisin vähensi radikaalisti kaikkea. Netti ja erinäiset kodinjärjestelyoppaat ovat täynnä vaikka minkälaisia vinkkejä siihen, miten vähennät tavaramäärääsi ja siivoat kaappisi, mutta mulle on aina riittänyt yksi ainoa itse lanseeraamani kysymys: Ostaisinko tämän vielä, jos törmäisin tähän nyt kaupassa? Jos en osaa päättää, kysyn kysymyksen eri valossa: Lähtisinkö kauppaan etsimään ja ostamaan juuri tätä tuotetta? Jos vastaus on kielteinen, on hyvin vähän syitä, miksi kyseinen tavara tulisi säilyttää. Random muistoesineet -boksi on toki ihan sallittua omistaa, ja sellaisen saa mahtumaan kämppään kuin kämppään, mutta senkin koon ja sisällön suhteen on hyvä pitää joku roti itsellään.

astiakaappi

Nyt tilanne on jo aika hyvä: En omista enää kovinkaan paljoa mitään, mikä ei olisi aktiivikäytössä. Paperitavaraa on vielä karsittavana ja vaatekaappi täytyy käydä taas läpi kevään tullen, mutta muuten mennään siedettävissä määrissä. Kaikki kauniit ja rakkaudella valitut käyttöastiani mahtuvat säilöön pieneen kuivauskaappiin, kattilat ja paistinpannut uunin peltilokeroon, liinavaatteita on minimimäärä (esim. pussilakanoita on kaksi: toinen käytössä, toinen varalla), vaatekaapissa ei enää pyöri viisiä(toista) rikkinäisiä farkkuja ja kylppärin purnukkavalikoimassa on vain sellaisia tuotteita, joita oikeasti käytän useammin kuin kerran vuodessa. Huonekalujen suhteen harrastan multifunktionalismia: Sänky muuttuu sohvaksi, kun koristetyynykasan asettelee selkänojaksi, keittonurkkauksen baarikorkea työtaso toimii ompelu- ja kirjoituskäytössä seisomatyöpisteenä, ja työtason ääreen kirpparipalstalta löytynyt baarituoli palvelee tarvittaessa myös keittiöjakkarana.

Kodissani ei silti ole askeettista, päinvastoin. Useimmat käyttöesineet todellakin ovat niin kauniita, että saavat näkyä. Keittiötavaroiden suhteen olen ollut todella valikoiva, sillä kun keittiönurkkaus eli ole oma erillinen tilansa vaan osa huonetta, ei siellä tarvitse olla mitään, mikä ei miellyttäisi ulkonäöllisesti. Rakastan mun turkoosia blenderiä ja saman sarjan leivänpaahdinta (joka on kyllä turhake, kun allergoissani en juurikaan leipää tule syöneeksi) niin, että niille ei ole edes tarvetta etsiä tilaa kaapista, kun näyttävät pöydällä niin kivoilta. Keskimääräiset tiskiainepullot ovat rumia, joten vaihdoin tiskiaineen kaunisetikettiseen lasipulloon. Tiskiharja ei ole mikään designin riemuvoitto, vaan perinteinen markettiharja, mutta sentään se on musta, joten se sopii hyvin pullon kaveriksi, samoin kuin koukuissa hellan vieressä roikkuvat mustavalkoiset patalaput. Hauskaa on ollut myös huomata, että niin paljon kuin minä tiskaamista inhoankin, on koko ajan silmissä olevan keittiön puhtaanapitäminen oikeastaan nykyisin aika iisiä. Pieni määrä kauniita astioita on melkein ilo tiskata. Melkein. Ainakin kun tiskiainekin on kauniissa pullossa.

yksiön keittiö

Kolmesta asiasta olen varsinaisesti tinkinyt. Minulla ei ole mikroa, vaan lämmitän ruoat uunissa tai hellalla. Toisinaan se vituttaa hetken, mutta enemmän vituttaisi ruma iso mikromöhkäle viemässä muutenkin vähää pöytätilaa. Kaappeihinkaan ei mahdu, joten päätin pärjätä ilman. Toinen asia on kirjahyllyttömyys. Päätin olla hankkimatta sellaista, vaikka se tarkoittaakin sitä, että lähes kaikki kirjani ovat surullisesti pahvilaatikoissa alakerran häkkivarastossa. Tiedostin kuitenkin sen, etten varsinaisesti käyttäisi niitä kirjoja päivittäin, joten olisi ollut liian iso uhraus tuoda näin pieneen tilaan isoa hyllyä, johon ne mahtuisivat. Kolmas homma on se kinkkisin. Möhkälemäinen stereosoitin kajareineen on ensimmäinen hankintani omilleni muutettuani, maksoin siitä 225e. Rahat olin raatanut kasaan kesätöissä maatilalla. Muistan sen elämäni eeppisimmän rusketuksen (takana ehkä pari palamista heinäpellolla) ja voitontunteen, kun valikoin huolella pikkukaupungin tarjonnasta parhaimmanlaatuisen soitinsetin ja kannoin sen kuusitoistavuotiaan vapaudenriemulla ikiomaan vuokrakotiini. Kasettipesät eivät ole olleet hyötykäytössä ensimmäisen vuoden jälkeen oikeastaan lainkaan, mutta muilta osin se on laulanut käytännössä päivittäin kaikkien näiden vuosien ajan. Minä suorastaan toivoisin, että Philipsini pettäisi lopultakin ja masiina hajoaisi, jolloin se saisi kokea ns. luonnollisen poistuman pois luotani. Mutta niin kauan kun se toistaa äänen edelleen yhtä perhanan hyvälaatuisena kuin silloin ostohetkelläkin, ei musta ole siitä luopumaan edes esteettisyyden nimissä.

 

Lisäksi on muutama hyvä niksi tilojen hyödyntämiseen, joita noudattamalla pienessäkin tilassa asumisesta tulee mielekästä, vaikka tavaraa olisikin. Tässä päästään taas multifuntionalismin ytimeen: Näe kaiken tilan potentiaali.

-ovien hyödyntäminen (oven yli ripustettava naulakko, kaapin- tai komeronoven sisäpuolelle laitettavat tarrakoukut)
-ovien yläpuolen hyödyntäminen hyllyille tai kaapeille (lisää säilytystilaa pieneen eteiseen)
-erilaiset säilytystangot ja avohyllyt sekä kylppärissä että keittiössä (esim. Ikeasta löytyy apuja ja inspiraatiota näihin)
-sängynaluslaatikot esim. vuodevaatteille, tai sängyn rakenteissa olevat laatikot-pienessä keittiössä astioiden säilytys kuivauskaapissa ja uunivuokien, kattiloiden ja paistinpannujen säilyttäminen uunin alalokerossa
-koristelaatikot hyllyillä esim. koruille, kynille tai muille pienesineille
-vaatekaappien, lipastojen ja muidenkin komeroiden sisätilojen järjestäminen pienempien laatikoiden avuilla
-taittotuolit ja -pöydät
-korivaunut, baarikärryt jne kevyet ja helposti liikuteltavat lisäsäilytysjärjestelmät
-kenkäkaapit/kenkälaatikkopino hattuhyllyllä/mittojen mukaan tehty kenkäteline/kenkien laittaminen ”esille” koriste-esineiden tavoin
-samoin korut, laukut ja muut asusteet voi tuoda osaksi sisustusta
-vaaterekit sisustuselementtinä (ja vaatehuoneessa kaksi rekkiä päällekäin yhden keskikorkeudella olevan sijaan)

 

vaatteet

Itse olen aina edustanut sitä koulukuntaa, että kodissa saa näkyä asujan persoona, harrastukset ja mielenkiinnonkohteet. Toiset tykkäävät siloittaa kaiken henkilökohtaisen pois näkyvistä, mutta itse koen, että koti saa kertoa asujastaan. Ikea-kodit kuuluvat Ikean näyttelyosastolle, minä ainakin haluan, että minun kotini näyttää minulta. Silloin tunnen olevani kotona.

Lisää hyviä vinkkejä ja inspiraatiokuvia pieneen asumiseen löytää Pinterestistä. Koostin sinne itsekin yhden taulun asiasta, klikkaa tästä, mutta siinä on vain murto-osa kaikesta ihanasta inspiraatiomateriaalista ja loistavista ideoista tilojen hyödyntämiseen. Blogimaailmasta taas yksi ehdottomista suosikeistani on Helsingin Helmeksi, jossa on tosielämän muutoskohteita siitä, kuinka pienistä ahtaista luukuista on remontoitu upeita luksusasuntoja. Parviratkaisuista kiinnostuneille ehdoton vierailukohde!

Tuleeko mieleen muita vinkkejä, jotka listoistani vielä puuttuu?