Nanna 18.4.2004-11.10.2016

Maaliskuu 2010, Jyväskylä. Pieni vihreä puutalo kantakaupungin laidalla. Istun keittiön sohvalla ja itken. Olen vastavalmistunut, työtön, saanut viimeisten viikkojen aikana useamman paniikkikohtauksen. Ensimmäistä kertaa sitten elokuun -94 en ole enää koululainen enkä opiskelija. Olen aina ollut kovan luokan suorittaja, en ihan kympin mutta ysin tyttö, harrastanut kahtakymmentä eri asiaa ja hoitanut useampaa vastuutehtävää. Ensimmäistä kertaa ikinä mulla ei ole mitään. Mä en ole mitään. Tai no, vastavalmistunut ja työtön, seuraavana syrjäytymislistalla. Tilanteessa jossa en ollut koskaan kuvitellut olevani.

nanna&bluemoment

Satunnainen sunnuntai-ilta, Kymppiuutisten loppukevennys. Pariisilainen onnellisuustutkija on vierailulla Helsingissä, luistelee rautatientorilla ja kertoo miten helppoa on olla onnellinen: palauttaa mieleensä mistä tuli onnelliseksi lapsena. Sama asia tekisi onnelliseksi vieläkin. Itkuni pahenee. Ei ole koiraa jota rapsuttaa, eikä kukaan lähde pelaamaan mun kanssa jääkiekkoakaan. Perheemme ensimmäinen koira jäi asumaan vanhemmilleni minun muuttaessani kuusitoistavuotiaana taidelukioon reilun sadan kilometrin päähän, pari vuotta sen jälkeen kilometrejä välille tuli kolme kertaa enemmän. Paksuturkkinen pihavahti ei olisi ollut onnellinen kerrostalossa eikä kaupungissa, joten koiran itsensä vuoksi se jäi kun minä lähdin, ja kun viettää 10-18 tuntia vuorokaudesta koulussa, töissä ja harrastuksissa, ei ole voinut ottaa pentuakaan. Sitten se välähti, tajusin sen aikamääreitä nopeammin: Eihän mulla just nyt mitään syytä miksi ei. Ei tuloja mutta ei menojakaan, ei syytä herätä eikä syytä astua ovesta ulos, ei ketään eikä mitään joka velvoittaisi mihinkään, ei mitään muutakaan. Nyt mä voin ottaa koiran.

Tiedän nopeasti millaisen tahdon: Aikuisen kodinvaihtajan, jonka vanha perhe haluaa pitää yhteyttä ja tietää koiran kuulumiset. Haluan voida pelastaa koiran lisäksi myös koirastaan luopuvan siltä suurimmalta surulta. Maanantaiaamuna laitan viestiä yhdelle uutta kotia koiralleen etsivälle, kerroin tilanteestani. Odotan illan, ei vastausta. Tiistaiaamuna kömmin koneelle tarkistamaan sähköpostini unenpöpperöisin silmin. Ei vastausta. Auki Keski-Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen sivut. Uusi ilmoitus. Jackrussellinterrieri, narttu, ikää 5v. Etsii uutta kärsivällistä kotia, kun vanhassa ei yhteiselo toisten koirien kanssa suju. Perhe haluaa pitää yhteyttä ja tarjoavat hoitopaikan tarvittaessa. Omakotitalo järverannassa nelisenkymmentä kilometriä Jyväskylästä. Ei kuvaa, mutta mun sydämessä nytkähtää silti. Tämä on mulle.

Soitan samalta istumalta elämäni tärkeimmän puhelun. Minua jännittää, ilmoitus on jätetty noin tuntia aiemmin. Moi, täällä on Anniina. Mä näin teidän ilmoituksen koirasta joka etsisi kotia. Asun kodissa, jonka oven takana on ulkoilma ja pari rappusta pihamaalle, mutta siitä ovesta ei ole kiva lähteä, kun ei ole lenkkikaveria, eikä kotiinkaan ole kiva tulla, kun siellä ei kukaan odota. Mulla olis just nyt tosi paljon aikaa ja rakkautta koiralle. Millaisen kodin te sille haluatte?

nanna-ja-possu

Puhelu kestää 45min. Nainen puhuu, minä kuuntelen, minä kuuntelen, nainen puhuu. Kysymyksiä, vastauksia. Lopulta ne sanat, jotka tulevat muuttamaan lopulta kaiken elämässäni, vaikken sitä vielä osaa ymmärtääkään: Nyt on tiistai, mitä jos toisimme koiran sinne sinulle torstaina. Autottomana olen kiitollinen. Vielä kiitollisempi ja hämilläni olen siitä, ettei koirasta tahdota edes rahaa, vaikka sitä tarjoan. Rakastava koti on tärkeä, ei raha. Lopetamme puhelun naisen tajutessa seisottaneensa autoa bussipysäkillä tyhjäkäynnillä puhelun ajan, bussi haluaa siihen nyt. Minä jään odottamaan. Enää kaksi yötä ja saan Nannan kotiin.

Saan epäselvän valokuvan puhelimeen, sellaisen, joita vuonna 2010 lähetetään vielä multimediaviestinä. On aika ennen Instagrameja ja selfiekameroita. Kuvassa on pieni vaalea koira sohvalla. Tuijotan kuvaa tajuamatta siitä oikein mitään, ja mietin, miltä pitäisi tuntua. Minusta tulee koiranomistaja. Minusta tulee ihan kohta pitkän tauon jälkeen ihan todellakin oikea koiranomistaja. Tosin sovimme koeajasta, katsotaan miten lähtee sujumaan. Koiralla on kiertolaistaustaa, se on viisivuotias ja kasvattaja mukaanlukien olisin sille viides koti. Puree varpaita ja muuta sellaista. Päätän pärjätä.

Torstai, alkuiltapäivä. Seison Letkutien kääntöpaikalla kun pikkubussi kaartaa parkkipaikalle. Autosta tulee ulos pieni koira flexissään, lähtee samantien juoksemaan tutkien ympäristöään. Menen kyykkyyn, sanon sen ensimmäistä kertaa: Nanna. Nanna! Yritän maanitella toisenkin kerran. Koira ei reagoi ääneeni, on pelokkaan oloinen. Se tuntuu oudolta, kun on tottunut tuttuihin hoitokoiriin, jotka kuuntelevat puheitani tarkasti.

Menemme sisälle asuntooni. Ihanat ihmiset tuovat mukanaan leluja, peiton, ruokaa, ruokakupin jossa on nimilappu. Nanna. Yritän uudestaan saada kontaktin koiraan, tuloksetta. Se on selvästi epämukavuusalueellaan vieraassa ympäristössä. Lopulta koiran tullessa lähemmäs yritän silittää, mutta yritys päättyy hampaisiin kämmenselässäni. Keskisormen kynsi tummenee ja kaksi pintahaavaa valuttaa verta. Että tämmöinen tapaus.

nanna-ja-pallo

Omistajat lähtevät. Viralliset omistajat. Minä olen epävirallinen ja pelkään yhtäkkiä valtavasti. En koiraa hampaineen, vaan urakkaa johon olen ryhtynyt. Pelkoagressiivinen kiertolainen, joka ei ota kontaktia vieraaseen ihmiseen edes nimensä kuullessaan. Nanna hätääntyy tajutessaan jääneensä vieraan ihmisen kanssa vieraaseen paikkaan. Se ravaa ympäriinsä haukahdellen. Menee huoneeseeni ja kusee matolleni. Menen hämmentyneenä noukkimaan maton lattialta pois pesua varten. Sillä välin merkkauksen saa kämppikseni matto. Vedän huoneiden ovet kiinni hämmentyneenä ja jään koiran kanssa keittiöön. Istun pöydän ääreen, avaan läppärin ja yritän pysyä rauhallisena, odottaa koiran rauhoittuvan. Noin puolen tunnin jälkeen se lopettaa vikinän eteisessä ja tulee oma-alotteisesti haistelemaan jalkaani. Kierros ympäri keittiötä, takaisin tuolini viereen, nousu takajaloilleen tuolia vasten. Haistelee varovasti minua, katsoo silmiin ensimmäistä kertaa. Mua itkettää.

Illalla istutaan jo samalla sohvalla katsomassa telkkaria. Mainoskatkon alkaessa Nanna nousee ja kipittää eteisen ovelle. Valjaat päälle (miten nämä on tarkoitus pukea?!) ja ulos, lenkille. Eka sata metriä mennään jokseenkin samaan suuntaan. Alikulusta läpi, ajatuksena kiertää pieni lenkki, mutta tulee stoppi. Koira ei liiku. Sitten se liikkuu, eri suuntaan kuin minä. Yrittää pyristellä valjaistaan irti. Yritän käskyttää, ohjata liikkumaan sinne minne haluan, mutta terrierin tahto yhdistettynä ilmeisesti vieraalta tuntuvaan hihnakävelyyn ei ole helpoin yhdistelmä. Minä olen murtumaton, samoin yrittää olla koira. Lopulta teemme kai jonkinlaisen kompromissin, koitan vältellä itkua ja paniikkikohtausta ja hätää ja pakokauhua ja saan kuin saankin kotiin asti sekä itseni että koiran. Istun voipuneena sohvalle jatkamaan telkkarin katsomista. Nanna tulee istumaan viereen, rupeaa pötköttämään. Puolisen tuntia myöhemmin se kääntyy vähän, katsoo mun kättä kuin miettien, lopulta nuolaisee nopeasti kuin todeten, että nyt hyväksyn sinut jo vähän. Mua itkettää taas, tällä kertaa onnesta.

Sen peti on sängyn vieressä, mutta se haluaa sänkyyn. Ainoan kerran pelkään vähän, se kuitenkin puraisi minua vasta kymmenen tuntia aiemmin. En anna pelolle sijaa, annan koiralle luvan nousta sänkyyn. Se pomppaa sinne kuin aropupu ja sukeltaa enempiä lupia kyselemättä suoraan peiton alle kiinni mun jalkoihin. Mietin että miten uskallan nukkua, potkaisenko unissani ja pureeko se taas. Kaiken tunnekuohun keskellä uni tulee kuitenkin nopeasti pienen lämpöpatterin tuhistessa jaloissa. Aamulla heräämme samaan aikaan. Nanna mönkii peiton alta esiin, katsoo silmiin luottavaisesti ja ryhtyy määrätietoisesti nuolemaan käsiäni hyvän huomenen toivotuksiksi.

a%cc%88la%cc%88-silita%cc%88

Siitä se sitten lähtee. Opettelemme lukemaan toisiamme, tuntemaan toistemme tavat, ymmärtämään tarkoitusperät ja kommunikoimaan keskenämme. Tutustumme lenkkireitteihin ja harjoittelemme hihnakävelyä ja peruskäskyjä. Vastaantulevat miehet pelottavat, varsinkin raskaampaa musiikkia kuuntelevien tyylisuuntaa edustavat. Pari vuotta myöhemmin tajuan asiayhteyden, kun epäilykseni ovat jo heränneet, ja etsin ensimmäisen omistajan profiilin Facebookin syövereistä löydettyäni hänen nimensä papereista. Liehulettinen heviluuseri, tykkää kaikista alkoholimerkeistä ja siitä, että ilman viinaa ei sitten ole hauskaa, tai jos on niin se on teeskentelyä. Että tämä sankari on piessyt pientä russelinpentua niin, että kymmenvuotiaaksi asti se puree ennen kuin ajattelee, jos vieras ihminen lähestyy varomattomasti. Tekee mieli lähettää hälle postilaatikko täyteen paskaa ja kirjoittaa pari valittua sanaa. Harkitsen myös ilmiantavani hänet Pasilan tuotantotiimille, elävä esimerkki surkiosta jonka sietäisi saada Routalemmen filosofista pohdintaa kaltereiden läpi kunnes pää pehmenee. En sitä kuitenkaan toteuta, keskityn kuntouttamaan Nannasta vähemmän pelokasta ja vähemmän agressiivista. Tarjoamaan sille nyt kaiken sen, mikä sen olisi pitänyt saada jo pennusta alkaen.

Lokakuussa 2010, puoli vuotta sen jälkeen kun Nanna tuli minulle, käymme kirjoittamassa Nannan edellisessä kodissa virallisen allekirjoituksen siitä, että koira on nyt minun. Ensimmäisen kuukauden jälkeen tiesin jo, etten tulisi siitä koskaan enää luopumaan. Olemme tekemässä papereita isossa ja ihanassa omakotitalossa järven rannalla, aikamme olohuoneessa juteltuamme menen käymään vessassa. Nanna tulee hätääntyneenä oven taakse tarkistamaan, etten vain karkaa pois. Entiset omistajat toteavat, että näkee kenen koira se nyt on. Minä olen sille kaikki kaikessa, ja siitä on tulossa minulle päivä päivältä yhtä paljon.

no%cc%88po%cc%88-ja-nanna

Ei meillä aina helppoa ole. Vaikeat valeraskaudet vaivaavat juoksujen jälkeen, eroahdistus oirehtii, naapurit valittavat, eläinlääkärikäynnit vievät rahaa ja suhtautuminen vieraisiin on edelleen pelokasta ja hampaat viuhuvat helposti kun koira kokee olonsa uhatuksi. Toisaalta matkustaminen on helppoa, kun toinen rakastaa kaikkia kulkuvälineitä yli kaiken. Autossa ja bussissa pitää aina vahtia eteenpäin, junassa tarkkailla maisemien lisäksi lemmikkivaunun tunnelmia ja pyörälenkeillä Nanna kulkee repun kyydissä, ettei vahingossakaan juoksisi fillarin alle. Saamme hiljalleen uusia ihmisiä elämäämme, Nanna on kova tyttö hurmaamaan uudet tuttavuudet, kunhan ensin saa omaan tahtiinsa tutustua heihin. Koirapuistossa palloa viedään kaikille muille paitsi minulle ja teatterilla rauhalliset työpäivät muuttuvat menevämmiksi, kun pieni russeli vipeltää pallo suussa pitkin poikin tiloja etsien potentiaalisia leikkikavereita. Vanhempanikin rakastuvat Nannaan, ja yhdeltä hoitokerraltaan palattuaan havaitsen isäni on opettaneen sen metsästämään pihamaan harakoita, minkä jälkeen tietyissä osissa kaupunkia liikkuminen saa ihan uusia sfäärejä, kun pululaumat täytyy haukkua teurastajan ottein alimpaan helvettiin. Aina kun silmä välttää, Nanna keksii itselleen tekemistä. Tylsää päivää ei russelin kanssa ole eikä tule.

kissanpentulive

Tulee muutto, toinen, kolmas, neljäs, viideskin. Pelkään joka kerta vaativani liikaa iäkkäämmäksi käyvältä koiralta, jonka eroahdistus aaltoilee kausittain pahempana. Joka kerta kuitenkin totean Nannan olevan onnellinen oikeastaan missä vaan, kunhan minä olen lähellä. Meistä on jo kasvanut symbioosi, Nanna on mun syy elää pimeimpienkin hetkien läpi ja herätä ankeimpanakin aamuna. Minä olen Nannalle koko sen elämä. Muitakin rakkaita ihmisiä tulee ja jää, muutamia meneekin, mutta minä olen ja pysyn ja yritän tuoda turvaa, auttaa luottamaan kaikin voimin. Haluan opettaa ettei maailma ole niin paha, eivätkä kaikki ihmiset lyö. Että useimmat jopa rapsuttavat, jos niille antaa luvan. Ilman lupaa ei Nannaa rapsuteta. Jos joku luvatta yrittää, puree joko koira tai sitten välissä olen minä nyrkit pystyssä pelkäämättä mitään.

On niin vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan ihminen tahtoo olla koiralle paha. Mikä saa ihmisen pahoinpitelemään pientä pentua? Olen tullut siihen tulokseen, että russelinpennun naskalihampaat elämässään epäonnistuneen ihmisraunion humalaista nahkaa vasten on todennäköisimmin laukaissut huitomista, johon koira on vastannut hampaillaan kovempaa, ja kierre on ollut valmis. Sen verran paljon Nanna kaupungilla vastaan hoippuvia juhlijoita pelkää ihan viimeisiin vuosiinsa asti, etten usko pahasti erehtyväni olettamuksissani.

pa%cc%88ikka%cc%88riaika

Vastapainona on vastakkaisella tavalla sydäntäraastavaa katsoa, miten vahvasti pieni koira luottaa ja rakastaa, sillä tavalla kuin koira nyt rakkautta kokee. Luottamuksen ja kiintymyksen ja huolenpidon kautta. Kaiken kokemansa jälkeen, jonka se vain itse täysin tietää, sillä on valtava tarve olla sille rakkaiden ihmisten lähellä ja hakea kontaktia loputtomiin. Tuoda leluja, pyytää rapsutuksia, kiehnätä kyljessä, katsoa telkkaria vuoroin sylissä pötkötellen ja vuoroin nenä kiinni ruudussa, keskustella ruoka-ajoista ja ulospääsytoiveista ja muista pienen koiran mieltä painavista asioista hyvinkin selkeällä ja omaleimaisella tavallaan. Kotona se pystyy nukkumaan rennosti omassakin pedissään, mutta vieraassa paikassa täytyy aina päästä viereen peiton alle, tai muuten tulee hätä. Turvallisuuden tunteen kaipuu on vahva ja näkyy kaikessa.

Viimeinen vuosi asutaan Tampereella. Viides muutto ja siitäkin selvitään kaikesta kaaoksesta huolimatta jonkinlaisessa shokkitilassa molemmat, uusi arki vakiintuu, Nannan kahdestoista ikävuosi alkaa. Olin jo vuosia aiemmin vannottanut Nannalle, että sen täytyy ainakin se rajapyykki saavuttaa. Sitten se olisi ollut puolet elämästään minun kanssani. Jos puolet elämästä on ollut hyvää, ollaan jo voiton puolella. Vaakakuppi kallistuu parempaan.

nanna-ja-cato

Jos kymmenvuotiaana Nanna alkoi leikkiä toisten koirien kanssa, kaksitoistavuotiaana löytyy lopultakin luottamus vieraisiin ihmisiin. Hampaita ei enää tarvitse juuri esitellä eikä tuntemattomiin tutustumista jännittää. Meillä on mahtava kevät ja kesä, pitkien työpäivien vastapainoksi otamme iloa irti harvoista vapaista ja reissaamme milloin Jyväskylään, milloin Helsinkiin, milloin vaellamme ympäri kesäistä Tamperetta nauttien auringonpaahteesta, puistopiknikeistä ja torivadelmista. Nanna saa töideni ja muiden menojen takia olla myös paljon ihanien hoitajien luona, vuoroin missäkin ja kenenkin kanssa. Se jää pelotta tuttuihin paikkoihin ja viihtyy muidenkin kuin minun kanssani. Ikä ei vielä leikkiessä ja touhutessa näy, mutta kotona hiljaisina hetkinä sen jo alkaa huomata. Sterilointi hoitui seitsenvuotiaana ja nisäkasvaimia poistettiin ennen kymmenettä ikävuotta, mutta nisäkasvaimet tulevat takaisin ja kasvavat hiljalleen. Lupaan että seuraava eläinlääkärireissu, jos se tehdään koiran tuntemattomien kipujen takia, jää viimeiseksi ilman turhaa tuskan pitkitystä. Haaverit ja muut selkeät jutut hoidetaan toki, mutta leikkausrumbaan tai vastaavaan ei enää lähdetä. Syksyn tullen pahenee eroahdistus äkillisesti ja alkaa tulla myös muita oireita, jotka myöhemmin diagnosoin alkaneeksi dementiaksi. Aiemmin en edes ymmärtänyt koirankin voivan kärsiä sellaisesta.

lo%cc%88tko%cc%88po%cc%88tko%cc%88
Yksi iltalenkki viimeiseltä kesältä jää mieleeni erityisesti. Erkkilänkadun sillalla on meneillään remontti, kävelijöiden nousu sillalle tapahtuu jyrkkiä puisia portaita pitkin.Portaat ovat avoimet, niistä näkee läpi. Russelin näkökenttä on yhtä matalalla kuin porrasaskelmakin. Lähden nousemaan rappusia, puolessavälissä tajuan koiran jääneen metrin korkeuteen. Yritän houkutella sitä ylöspäin, naureskelen sille, maanittelen, turhaan. Ei hievahdakaan, kunnes alkaa pyrkimään alaspäin. Lopulta ahtaisiin portaisiin tulee ylhäältä päin toinen ihminen, jolloin palaan naureskellen alas Nannan luokse kysymään, että noinko paljon pelottaa. Nostan koiran syliini ja tajuan sen tärisevän. Kannan sen rauhoittavasti jutellen sylissäni portaat ylös, se painaa päänsä olkaani vasten aivan liikkumattomana, pelkää pieni niin paljon. Ei halua pois sylistä vielä ylhäällä sillallakaan, joten kannan sitä hellästi pitkin siltaa. Yhtäkkiä tajuan Nannan tuoksuvan aivan samalle kuin pentukoirat, sellaiset maitokakkaikäiset rääpäleet, jotka vasta tutustuvat maailmaan. En tiedä onko kyseessä jokin hormoniperäinen asia vai mikä sen tuoksun koiraan teki, mutta pysähdyin sillalle, painan pääni Nannaa vasten ja olen paikallani. Kuuden vuoden elämäntyö tiivistyy yhteen hetkeen: Kun toinen pelkää niin paljon, että taantuu pennun tasolle, mutta samalla luottaa niin vahvasti, että antaa mun tehdä mitä vaan, vaikka kantaa kohti pelkoa. Sillä hetkellä valkenee myös se, ettei mikään ole ikuista. Saan taas kerran kyyneleet silmiini.

Syyskuussa olen töissä luvattoman paljon. Olen myös vuoden ensimmäisellä sairauslomalla, ehdin muutaman päivän pötkötellä kotona koira tiiviisti kainalossa. Vaihtuu lokakuuksi, kaupunki värjäytyy ruskaan, jota ihastelemme kävellen Käpylän pikkukatuja edestakaisin. Kerään koira sylissä lasinsiruja kadulta keskellä omakotitaloaluetta miettien erittyykö sillä hetkellä minusta jotain pelkoon liittyvää tuoksua koiran nenään. Olen töissä toisen lauantain putkeen, uhoan että sunnuntaina teen mitä vaan, paitsi makaan sohvalla koira kainalossa tekemättä mitään. Heräilen yöllä koiran rampatessa ympäriinsä, kerjätessä ruokaa ja vettä, halutessa ulos aikaisin aamulla, mitä ei tapahdu koskaan muulloin. Makaan sunnuntain koomassa koira kainalossa sohvalla katsoen jalkapalloa. Otan muutaman valokuvan, ihmettelen koiran vaisua ilmettä. Epäilen mahanpuruja. Maanantaina oon töissä tunnin pidempään kuin yleensä, yhdeksään. Tuun kotiin, avaan oven, ihmettelen kun ei kuulu maailman rakkainta ilohaukkua ja jälleennäkemishepulin aiheuttamaa steppaussirkusta. Sen sijaan kohtaan eritemeren keskellä seisovan apaattisen, tärisevän ja hädissään olevan eläimen, jonka katse huutaa hätää. Yritän ottaa Nannan syliin, se menee sängyn alle viimeiseen takanurkkaan oksentamaan. Aina ennen kivuissaan se on hakeutunut mun lähelle, mutta ei enää. Mikään ei pysy sisällä, ei edes vesi. Katselen tilannetta hetkisen, nään anovan katseen ja ymmärrän. Enää ei ole tehtävissä mitään, millä minä pystyisin Nannan elämänlaatua parantamaan. On enää yhden palveluksen aika.

sininen-salama

Viimeinen kävely korttelin ympäri, viimeinen automatka. Nanna kävelee vielä omin jaloin ja jopa haukahtaa pari kertaa, ensin rähisevälle pikkupiskille ja sitten terveiset viereisessä hoitohuoneessa sähisevälle kissalle. Esirauhoite, yleensä se vei kymmenen minuuttia ilman tehoa, ainetta laitettiin aina tuplat lisää ja sitten vasta alkoi tahtojen taistelu siinä, saako koiran pysymään unessa tutkimusten ajan, kun russelin raivolla se tahtoi kammeta itseään pystyyn vaikka silmät kiinni. Nyt ensimmäinen annos vei vajaat parikymmentä sekuntia. Elämäni lyhimmät sekunnit. Taustalla soi ensin Adelen Make you feel my love ja sitten Kymppilinjan Minä.

Palaan kotiin yksin. Kuuden ja puolen vuoden jälkeen ajanlasku alkaa laskea uutta aikaa.

20161010_230659

Ne viestit mitä teiltä Nannan kuoleman jälkeen saan, ovat vieläkin mahdottomia lukea kuivin silmin. Sain yhteensä reilusti yli sata viestiä, osanottoa, kertomusta kohtaamisistanne Nannan kanssa, muistoanne jonka halusitte jakaa kanssani, valokuvia Nannasta (ja minusta ja Nannasta).

Kirjoitin silloin, että ”Koirasta jota kukaan ei tahtonut ensimmäiseen kuuteen vuoteen, tuli viimeisenä kuutena ja puolena vuotena sellainen sylivauva ja kaikkien hyväntahtoisten ystävä, että mitään arvokkaampaa en ole elämässäni koskaan saavuttanut. Nyt oon hetken yksin, suren ja menen ja tulen vailla vastuita, mutta toivon jonain päivänä voivani ottaa samanlaisen haasteen vastaan. Jokainen koira ansaitsee toisen mahdollisuuden, jos ihminen sen ensimmäisen pilaa. Ja jos minä voin jonkun palan maailmasta toimillani muuttaa, niin nämä tarinat ovat niitä, jotka osuudekseni koen.”

talvinanna

Ja siinä missä minä tässä tarinassa muutin osakseni katsomani pienen palan maailmaa, yhden pienen koiran ja koiranelämän, muutti se pieni koira ja yhteiselo hänen kanssaan myös minut ja koko minun elämäni. Kun liki seitsemän vuotta sitten tarjosin Nannalle kodin, olin yhtä pelokas, epäluuloinen ja elämän kolhima kuin koirakin. En pitänyt itsestäni, en luottanut muihin, olin koko ajan valmiudessa puremaan kohti ojentuvia käsiä, olipa kourassa kukkakimppu tai kirves. Lähtökohtainen oletukseni oli, että minusta ei pidetä. Siinä missä otin tavoitteeksi opettaa Nannalle luottamusta itseen ja ympäröiviin ihmisiin, opin sitä huomaamatta itsekin. Oltiinpa koirapuistossa tuntemattomien keskellä osana laumaa tai kotona päästämässä uusi tuttavuus ovestamme sisälle, niin pelkkää hyvää se teki meille molemmille. Ei kaikkien kanssa tarvinnut olla kaveri ja terve pelko on ihan hyvästä itsesuojelun kannalta, mutta siinä missä aiemmin vedin rajat umpimähkään milloin kilometrien päähän, milloin ihoni sisään, oon oppinut lukemaan ihmisiä, puhumaan niiden kanssa samaa kieltä ja toisaalta hyväksynyt sen, että tietyt tyypit voin katumatta sulkea kommunikointialueeni ulkopuolelle. Nanna oli samanlainen. Osanottoviestejä lukiessani olin ensin häkeltynyt, että niin moni ihminen piti Nannasta. Sitten mä ymmärsin, että ei ne viestit vain Nannalle olleet. Kaikki te ihanat tyypit, joista tykkään yhtä raivokkaasti kuin russeli vinkuleluista, tykkäätte myös minusta. Osa teistä on ollut elämässäni jo rapiat vuosikymmenen, mutta moneen olen saanut kunnian tutustua vasta sen jälkeen, kun Nanna elämääni tuli. Ja saanen sanoa – en usko, että ilman Nannaa tuntisimmekaan. Jos minä olisin jäänyt seitsemän vuotta sitten sohvannurkkaan itkemään, jos en olisi saanut syytä elää, tuskin olisin nyt tässä. Nyt mulla on montakin syytä. Olen niistä jokaisesta vuorokauden jokaisena sekuntina valtavan kiitollinen.

Haluan myös pyytää anteeksi, etten ole juurikaan jaksanut pitää yhteyksiä ystäviin viime kuukausina. Suru on ottanut aikaa, valvottanut öitä ja sumentanut päiviä. Töistä ja velvollisuuksista suoriutuu rutiinilla, mutta muuhun ei oikein ole ollut energiaa. Kunhan päivät tässä vähän pitenevät, tulee mun vuorokausiin taas tunnetusti lisää tunteja. Ja surukin helpottaa vain suremalla, joten en suostu tuntemaan siitä syyllisyyttä vielä.

veneretki

Elämä on edelleen vähän uuden arjen opettelua, oman paikan hakemista ja tulevaisuudensuunnista haaveilua. Sysimustaa huumoria, lainakoirien ja kämppiskissojen rapsutusta, pentujen ja rescueiden ihan tässä muuten vaan -selailua. Öitä jolloin herää uneen, jossa täytyy päättää ennen heräämistä, onko edessäni näkyvä Nanna kuollut vai elossa. Aamuja jolloin sängystä noustessa väistää unenpöpperössään koiraa, jota ei ole. Iltoja kun kotiinpaluu tuntuu edelleen väärältä, kun kukaan tule ovelle vastaan. Mahdollisuutta mennä kun tykkää.

Kaiken keskellä koitan muistaa sen, mikä on ollut mulle kaikista tärkeintä seitsemän vuoden takaisesta maaliskuusta alkaen: Että Nannalla on nyt kaikki hyvin. Ei ole enää kipuja, ei pelkoja, ei eroahdistusta, ei mitään pahaa. Niille muutamille, jotka kyselivät multa Nannaa ottaessani, ettenkö haluaisi mieluummin ongelmatonta koiraa, voin kertoa olevani vieläkin sataprosenttisesti samaa mieltä kuin silloinkin – Jos ongelmattoman koiran haluaa, on ainoa paikka hankkia se lelukaupan pehmo-osasto. En ole helppo tai ongelmaton minäkään, enkä ystäviänikään sillä perusteella koskaan ole valinnut, että kenestä olisi vähiten haastetta arjen pyörteissä. Päinvastoin tylsistyn tylsästä, tykkään haasteista ja koen, että jokainen meistä ansaitsee toisen mahdollisuuden, jos ensimmäisen menettää. Nanna ei taatusti ollut helpoin koira enkä minäkään todellakaan virheettömästi sen kanssa toiminut, mutta joka ikisestä yhdessävietetystä päivästä olen kiitollinen, onnellinen ja ylpeäkin. Meillä oli hyvä elämä yhdessä.

Kiitos Nanna.
Minä sinua vaan.

lo%cc%88tko%cc%88mato

 

On yhtä huumaa rock’n’roll

Arvio: Kulttimusikaali Rocky Horror Show! osuu ja uppoaa

Richard O’Brienin kirjoittama kulttimusikaali Rocky Horror Show! viettelee katsojansa. Sen viesti on liberaali alleviivaten seksuaalista voimaa, vapautta ja erilaisuutta.

Tässä 70-luvun hulvattoman hauskassa, visuaalisesti rikkaassa tanssi- ja musiikkinäytelmässä rikotaan rajoja. Tahallisen kömpelö käsikirjoitus leikittelee camp-henkeen b-luokan kauhu- ja scifi-elokuvilla.

Konservatiiviset Janet (Elsa Kalervo) ja Brad (Petteri Olkinuora) ovat juuri kihlautuneet. Auton rengas puhkeaa ja pari hakeutuu sateensuojaan läheiseen linnaan, jonka isäntä on eriskummallinen transvestiitti tiedemies Frank N. Wurst (Pablo Delahay), joka viettelee pariskunnan ja haastaa heidän arvojaan toden teolla. Asiat alkavat mennä vain sekopäisempään suuntaan.

Ohjaaja Antti Viitamäki tuntee materiaalinsa läpikotaisin, sillä sovitus onnistuu ja hän uskaltaa ottaa taiteellisia vapauksia, jotka näkyvät leikittelynä lavastuksessa ja liioitellussa humoristisessa elekielessä.

Luovat lavastusratkaisut yhdessä valosuunnittelun kanssa syventävät tarinaa entisestään ja yllättävät nokkeluudellaan. Puvustus toimii.

Rami-Jussi Ruodemäki ohjaa musiikin. Orkesterin soitto sekä näyttelijöiden laulu ovat tyyliteltyjä suorituksia. Anne Joutsimäen koreografiat ovat uskomatonta katseltavaa, niiden vaihtuvuus ja haasteellisuus pitävät otteessaan.

Suuri näyttelijäkaarti onnistuu tarkasti ja räiskyvästi tulkitsemaan hahmoja. Elsa Kalervon Janet ja vastanäyttelijä Petteri Olkinuoran Brad näyttäytyvät roolipuhtaina suorituksina.

Pablo Delahay on ilmiömäinen itsekeskeisenä, vallan- ja seksinnälkäisenä tohtori Wurstina. Ville Leppänen esittää Wurstin suloista luomusta Rockya onnistuen naiivissa olemuksessaan.

Rocky Horror Show on ilmiö, jolla on oma faniverkostonsa. Kuuleman mukaan interaktiivisiakin esityksiä, joissa yleisö saa osallistua, on luvassa. Jokaisen pitäisi nähdä Rocky Horror Show ainakin kerran! Itse menen toisenkin.

Saara Heikkilä / KSML.fi

Junalippuja ja identiteettikriisiä

Oon taas junassa kohti kotia. Hauskaa, että alan jo tunnistaa ja moikkailla muita samoissa junissa usein näkemiäni ihmisiä. Huomenna taas aamulla seiskaan päivätöihin, kolmelta junaan ja Jyväskylään toiselle teatterille ja sit taas junaan ja yöksi takas kotiin. Eihän tämä millään mittapuulla järkevää ole, mutta nautin joka hetkestä. Rakkaudesta lajiin.

IMG_20160717_203740.jpg

Huominen reissu tosin on rasti seinään -henkinen. Se on tähän tietoon viimeinen treenikerta Jyväskylässä. Seuraavan kerran kun sinne perjantaina menen, on jo ensi-ilta, ja menen katsomoon jännittämään muiden suoritusta. Itse en voi tehdä enää mitään. Toinen ensi-ilta on lauantaina. Ja se mikä vielä enemmän jännittää, on se, että niiden jälkeen alkaa teatteritauko, jonka loppua ei ole määritelty. Mulla ei nimittäin ole vielä seuraavaa proggista tiedossa. Oon aloittanut puvustushommien työkseni tekemisen keväällä 2011, eikä sen jälkeen ole mennyt kuin muutama lyhyt pätkä, jolloin ei olisi ollut produktioita työn alla. Aina on ollut joku juttu vähintään suunnitteluasteella. Nyt ei ole mitään. Kun Kulissin Rocky Horror Show ja Teatterikoneen Hannu ja Kerttu ovat startanneet näytöskautensa, ei mulla ole enää proggiksia kesken. Se on pienen identiteettikriisin paikka.

Rakastan mun nykyistä päivätyötä muotikaupan parissa, työpaikkaa, toimenkuvaa ja säännöllisyyttä. Rakastan stailaamista, asiakaspalvelua, myyntiä ja kaikkea hallinnollisempaa taustatyötä, joita tällä hetkellä saan hoitaa. Rakastan vaatteita, ihmisten kohtaamista ja ratkaisujen löytämistä, jotka edelleen kuuluvat jokapäiväiseen toimenkuvaani. Mutta silti mua hirvittää luopua puvustamisesta niin, ettei se enää määritä kuka olen. Olen tottunut olemaan teatteripuvustaja. Se on kuluneet kuusi vuotta ollut mun pääasiallinen status, sana jonka kautta oon esitellyt itseni useimmille uusille ihmisille, joille on pitänyt jotain itsestään kertoa. Kun ei ole proggista työn alla, ja leipänsäkin ansaitsee muista hommista, tuntuu oudolta pitää Instagramin esittelytekstissä ykköstittelinä costume designer. Someajan murheet.

Sen lisäksi, että tuntuu että joutuu muotoilemaan identiteettinsä uuteen verbaaliseen muotoon, on kaikista haikeinta irrottaa otteensa näistä proggiksista jo monta päivää ennen enskareita. En ole muiden töiden vuoksi näkemässä ennakkovetoja, en tekemässä viimeisiä silauksia. Työryhmät tekevät ne mun ohjeideni mukaan. Minä vingun ja vikisen kuvamateriaalia whatsappin kautta ja yritän saada livestreamia treeneistä luuriini, mutta en ole livenä paikan päällä silittämässä puseroita, ompelemassa paitoihin paremman värisiä nappeja tai laulamassa katsomossa samoja biisejä kymmenettä kertaa. Paatuneesta perfektionististä se tuntuu kovin vaikealta. Haluaisin olla läsnä työryhmille, toteuttaa ohjaajien viime hetken toiveita, pohtia ratkaisujen toimivuutta puvustustiimin kanssa ja tsempata esiintyjäkaartia tauoilla yhä loistokkaampiin vetoihin. Haluaisin olla läsnä, tukena ja avuksi. Mutta elämänvalintojeni vuoksi en ole, ja se pistää sydämessä. Minun rakkaat tekevät siellä näytelmiä kasaan, mutta minä en ole paikalla niinkuin mun kuuluisi olla. Olen aina verrannut oman puvustuksen ensi-illan olevan mulle kuin oman lapsen syntymä. Ne ovat mun pieniäni, joiden aikaansaamiseksi olen vuodattanut sekä sydänvertani että hikikarpaloita usean kuukauden ajan. Produktion syntymäpäivinä ensi-illoissa juhlin, mutta myös suren: kun esirippu nousee, päästän ne samalla hetkellä vapauteen itsenäistymään. Esiripun laskiessa ne ovat jo omillaan.

Puvustaminen on mulle taiteen tekemistä. Käytännönläheisen ja ratkaisukeskeisen, mutta taidetta kuitenkin. Tarvitsen tietyn määrän luovaa työtä tunteakseni olevani elossa. Proggistauoilla iskee aina valokuvaus- tai vaikka sisustusvimma. Mua vähän pelottaa, mitä hullutuksia keksinkään nyt, kun tauolle ei ole päättymispäivää tiedossa. Ylikiehuva luovuus kun on varsinaista hulluuslaavaa. Se vaan virtaa ja polttaa kaiken tielleen osuvan uuteen muotoon ollen mahdotonta pysäyttää keinotekoisesti.

Tämä on avoin tarjous Tampereen teattereille ammattilaisuusstatukseen katsomatta: jos työjälkeni miellyttää ja puvustajalle olisi tarvetta, saa muhun kyllä ottaa yhteyttä. Työajat asettavat omat haasteensa sille mihin venyn, mutta toisaalta tämäkin kesä on kyllä osoittanut, että kaikkeen pystyy kun tahtoo. Viiteen päivään muotikaupan parissa ja siihen päälle illat ja viikonloput teatteria. Huh.

Tiedän vielä yhden asian, minkä suhteen pitäisi opetella venymään enemmän. Ehkä mä voisin antaa itselleni luvan olla teatteripuvustaja, vaikka produktiota ei työn alla olisikaan. Koska sitä minä aina pohjimmiltani taidan olla. Työnarkomaani ja elämäntapataiteilija, freelancer-puvustaja. Ja aivan valtavan onnellinen saadessani olla juuri sitä.

Lapinniemen metsänneito

_DSC1704

Monta viikkoa sitä odotettiin, mutta lopulta se saapui: puoliaurinkoinen ja vapaa iltapäivä, jolloin pääsin taas pitkästä aikaa kameran taakse potrettikuvauksen ihmeellisen maailman ääreen. Ensin vähän ihmeteltiin turhankin kirkkaasti paistanutta taivaankappaletta ja sen luomaa liian kovaa valoa, mutta lopulta löydettiin oikeat spotit ja kuvakulmat, joilla se saatiin valjastettua halutunlaiseen käyttöön. Lopputuloksena oli iso määrä hyviä otoksia, joista oli vaikea valita lemppareita. Tässä muutama ensimmäinen näyte kuitenkin.

Kuvia ei ole käsitelty kamerasta ulostulon jälkeen juuri lainkaan. Rajaukset on alkuperäiset, muutamissa lisätty vähän kontrasteja. Tavoitteena oli kuitenkin mahdollisimman freesi ja luonnollinen look, mikä mielestäni onnistui oikeinkin hyvin. Mallikin oli tyytyväinen, jee! :) Ostoslistallani on jo pidempään ollut kunnollinen refla, niin pääsis leikkimään vastavalon kanssa paremmin, mutta nyt se kiilasi ihan ykköshankinnaksi. Ihanaa luonnonvaloa riittäisi taas reippaasti seuraavan puolen vuoden ajan vaikka kuinka, jos vaan innokkaita kuvattavia löytyy.

_DSC1716

_DSC1779

_DSC1795

_DSC1797

_DSC2005

_DSC2023

Takaumatorstai: Koiranunta

Huomenna tulee täyteen päivälleen kuusi vuotta yhteiseloa erään, nyttemmin jo mummoiän saavuttaneen pienen russelimangustin kanssa. Ne ovat olleet vaiherikkaita vuosia, paljon on itketty mutta vielä enemmän naurettu. Päivittäistä naurua on irronnut myös siitä, miten käsittämättömältä näyttäviin asentoihin ja ilmeisiin tuo eläin taipuu varsinkin nukkuessaan. Usein pilkistää vain kirsu, käpälä tai hännänpää peitonmutkasta, mutta välillä lämmön noustessa jopa russelille liialliselle tasolle (yli saunalukemien siis), näkyy peiton alta enemmänkin.

Nämä kuvat on räpsitty jo viime elokuussa, kello on ollut vähän yli yö kahde. Testailussa oli joku überihq ja megakallis makrolinssi, jonka käyttö vähän hirvitti. Osa kuvista onnistui teknisesti paremmin, osa ei niinkään, mutta julkaisen silti lempi-ilmeotokseni teknis-laadullisista tekijöistä huolimatta. Voi koira. Voi mangustilötkömatokoira. On se vaan kaikessa käsittämättömyydessään maailman paras otus.

 ♡

 

#finnishgirl #snowing

_DSC1230 (1)

_DSC1224 (1)

_DSC1234 (1)

_DSC1239

All pics (c) Anniina Kärkkäinen

Oho. Toimii se kamera vieläkin. Minä taas en kameran takana toiminut aivan yhtä hyvin, mutta onneksi ihana Suvi linssin edessä sitäkin paremmin. Hetki meni perusteita muistellessa, mutta kyllä ne jotakuinkin oikeat asetukset sieltä lopulta löytyivät. Kuvailtiin Vapriikin, Finlaysonin ja Frenckelin ympäristössä kevyin tarkoitusperin, mutta saatiin aikaan yllättävänkin kivoja otoksia, joista tässä yksi sarja. Toi ihan ensimmäisenä oleva kuva on ehdoton lempparini ja totaalimanuaalisäätämisasetusten tulos, eli henkilökohtainen eeppinen voitto. Lumi oli mulle vieras materiaali kuvaustaustana, jännitin jo pelkästään sitä maassa olevaakin, mutta lopulta sitä tuli myös sateen muodossa taivaalta alas. Onneksi, näin jälkikäteen arvioiden, koska en olis koskaan uskaltanut lähteä kokeilemaan moista, jos en olisi jo kuvausasemissa seisoskellut sateen alkaessa.

Mitä tänään opimme: Aidot ystävät ovat rakkaita ja tuttuja näkemistauonkin jälkeen. Jopa se lumisade.

Kohtalokasta pitsavoimaa

Ooppera on mulle teatterimaailman pitsa. Tulin siihen tulokseen käytyäni katsomassa Tampereen Oopperan Verdi-versioinnin Kohtalon voima.

Se vaatii kolme asiaa – pohjan, tomaattikastikkeen ja loput täytteet päällensä (eli musiikin, näyttelemisen, visuaaliset elementit). On lähestulkoon ihan sama, mitä ainesosat tarkalleen ottaen ovat, kunhan se kaikki löytyy. En usko, että sitä kovinkaan helpolla saisi totaalisesti pilattua, jos reseptissä perinteisissä valmistusmetodeissa pysytään edes suurinpiirtein. Kokonaisuus on aina maistuva.

Joskus sitä tekee mieli enemmän, toisinaan vähemmän, mutta ei koskaan päivittäin. Silti aina kun on teatterimaailman pitsaperjantai, eli lippu oopperaan räpylässä, on olo vähän spesiaali. Se on herkkua. Vähän syntistä, kovin tuhtia, koko annoksen vetäistyään on kropassa onnellinen ähky.

*****

Tampereen Oopperan Kohtalon voimassa oli se kaikki taas kerran kasassa. HS, Aamulehti ja Tamperelainen ehtivät jo kilvan kehua, olivat katsomassa eri esityskertaa kuin minä. Itse olin ennakoimassa jo keskiviikkona, useampi päivä ennen ensi-iltaa. En ollut ehkä aivan yhtä liekeissä annoksestani kuin yllämainitut jutut kirjoittaneet ammattikriitikot, mutta pidin silti kovasti varsinkin joukkokohtauksista, joiden visuaalisuus pukuineen, lavastuksineen ja koreografioineen oli häikäisevän upeaa ja tarkkaa työtä kaikilta osa-alueiltaan. Joiltain osin pitkäpiimäisten dialogien kohdalla onnistuin useamman kerran haukottelemaan, mutta vastapainona taas aina homegirl-Suvin ollessa lavalla nyyhkimään tunteellisemmin kuin keskimääräinen EVK:lainen pienen eläimen nähdessään. On se vaan upea ja taitava. Huh.

Itse olisin toki tunnettuna hätähousuna tiivistänyt ja karsinut 3,5h eeposta tiukempaan settiin, mahduttanut vähintään tuntia lyhempään läjään, mutta onneksi en sellaisia asioita pääse tekemään – siinä tapauksessa olisi oopperaan kuuluva pitsa-efekti jäänyt toteutumatta. Niin hyvää, niin paljon. Vähän liikaa, niin on sopivasti. Yksittäisinä ainesosina olisi homma pelkkää pullaa, kastiketta tai muuta muhennosta, mutta kokonaisuutena, kaikkien osa-alueiden ollessa kohdallaan, on lopputulos aina omalla tavallaan täydellinen. Teatterimaailman pitsa. Tykkään.

Mikäli rehellisesti sanottuna överihintaiset liput eivät ole este nautinnolle, mene ihmeessä katsomaan tämä pläjäys, jos vielä ehdit. Jäljelläolevat esitykset ovat Tampere-talossa alkavalla viikolla ke 24.2. klo 18.30 sekä la 27.2. klo 15. Minä todella suosittelen! Lippuja ja lisätietoa täältä.